Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Suomalainen elokuvatuotanto 1930–1939

Kolmekymmenluvun alussa äänielokuva ja yleismaailmallinen talouslama rantautuivat yhtä aikaa Suomeen ja saattoivat suomalaisen elokuvateollisuuden ongelmiin. Alan tulevaisuus oli hetken vaakalaudalla. Vuosikymmenen puolivälissä vaikeudet jäivät kauas taakse. Suomi-Filmi Oy sai kilpailijan uudesta studiosta Oy Suomen Filmiteollisuudesta, ja suomalainen studioelokuva astui kultaisimpaan aikakauteensa. 1930-luvulla syntyi 98 pitkää elokuvaa.

1930-luvun taitteessa Suomessa siirryttiin muun maailman tavoin äänielokuvan aikaan. Varhainen äänielokuvan pioneeriyhtiö, turkulainen Lahyn Filmi esitti ensimmäisiä äänikokeilujaan julkisesti jo syksyllä 1929. Samoihin aikoihin ensimmäisiä amerikkalaisia äänielokuvia esitettiin Helsingissä. Viimeinen kokonaan mykkä suomalainen näytelmäelokuva, Carl von Haartmanin Kajastus (Suomi-Filmi Oy) sai ensi-iltansa keväällä 1930. Seuraavana vuonna olivat vuorossa ensimmäiset kotimaiset pitkät äänielokuvat, Jaakko Korhosen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (Suomi-Filmi) ja Yrjö Nybergin Sano se suomeksi (Lahyn Filmi).

Ensimmäiset äänielokuvat olivat estetiikaltaan lähinnä musiikilla ja tehosteilla vahvistettuja mykkäelokuvia, Sano se suomeksi taas estradikavalkadi. Ensimmäisenä varsinaisena kotimaisena puhe-elokuvana voidaankin pitää Erkki Karun ohjaamaa Tukkipojan morsianta, joka sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1931. Ensimmäisen musikaalin, niin ikään Karun ohjaaman Meidän poikamme merellä -elokuvan, Suomi-Filmi toi ensi-iltaan vuonna 1933.

Siirtyminen ääneen edellytti kalliita investointeja hetkellä, jolla yleismaailmallinen talouslama muutenkin kuritti elokuvateollisuutta. Elokuvissakäyntien määrä kääntyi laskuun, ja koko ala ajautui kriisiin. Muutaman vuoden ajan elinkeinon jatkuvuus oli vaarassa – vuonna 1932 saatiin ensi-iltaan vain kaksi kotimaista näytelmäelokuvaa.

Valtiovalta tuli hätiin verohelpotuksin. Kotimaiselle näytelmäelokuvalle myönnettiin jo vuonna 1930 verovapaus ja lyhytelokuvalle vuonna 1933 ns. veronalennusoikeus, joka alensi ulkomaisesta elokuvasta perittyä leimaveroa. Näiden toimien, taloustilanteen yleisen kohenemisen sekä muutaman poikkeuksellisen hyvin menestyneen elokuvan ansiosta vaikeudet helpottivat vuosikymmenen puolivälissä. Tuotantomäärät ampaisivat kasvuun: vuosina 1934-35 kotimaisia ensi-iltoja oli vain puolenkymmentä vuodessa, mutta vuonna 1938 rikottiin jo kahdenkymmenen raja.

Suomi-Filmi ja SF – Suomen Filmiteollisuus

Suomen suurimmassa elokuvayhtiössä Suomi-Filmi Oy:ssa 1930-luvun alkua leimasivat talousvaikeudet ja sisäiset kiistat. Johtaja ja yhtiön perustaja Erkki Karu riitaantui johtokunnan kanssa siinä määrin, että jätti yhtiön vuonna 1933. Uudeksi toimitusjohtajaksi tuli Matti Schreck ja tuotannonjohtajaksi ja pääohjaajaksi Risto Orko, jonka ohjaama Siltalan pehtoori (1934) muodostui suurmenestykseksi ja nosti yhtiön lamasta. Orko oli 1930-luvun keskeisiä tekijöitä, jonka ohjaustöissä vuorottelivat komediat (Minä ja ministeri, 1934) ja vakavat draamat (Ja alla oli Tulinen järvi, 1937).

Vuonna 1935 Orkon rinnalle värvättiin toinen ohjaaja Valentin Vaala, joka oli työskennellyt 1920-luvun lopulta Oy Fennica-Filmi Ab:ssa. Fennicalla ohjaamissaan äänielokuvissa Laveata tietä (1931), Sininen varjo (1933) ja Helsingin kuuluisin liikemies (1934) Vaala viljeli poikkeuksellisen moderneja tyylipiirteitä. Fennican ajauduttua konkurssiin hän aloitti 1970-luvulle saakka jatkuneen työrupeaman Suomi-Filmi Oy:n palveluksessa, suomalaisen studioelokuvan ehkä arvostetuimpana ohjaajana. Vaalan 1930-luvun ohjauksista suuryleisöjä keräsivät etenkin Hella Wuolijoki -filmatisoinnit Juurakon Hulda (1937) ja Niskavuoren naiset (1938) sekä rakkauskomediat kuten Kaikki rakastavat (1935) ja Vaimoke (1936). Vuosikymmenen lopulla yhtiön ohjaajakaarti vahvistui vielä Orvo Saarikivellä (Poikamiesten holhokki, 1938) ja Ilmari Unholla (Punahousut, 1939).

Suomi-Filmi oli vielä 1930-luvullakin tuotteliain ja menestyksekkäin tuotantoyhtiö, jonka menoa ei hidastanut edes perinteikkään Vironkadun studion tuhoutuminen tulipalossa vuonna 1936. Uusi studio valmistui Helsingin Munkkisaareen kaksi vuotta myöhemmin. Näytelmäelokuvien tuotannon ohella yhtiö pyöritti mittavaa lyhytelokuvatuotantoa, laboratoriota sekä teatteriketjua.

Suomi-Filmin rinnalle ilmaantui kuitenkin vakava haastaja. Yhtiöstä ovet paukkuen lähtenyt Erkki Karu perusti nimittäin heti uuden tuotantoyhtiön, jonka nimeksi tuli Oy Suomen Filmiteollisuus, lyhenteeltään SF. Nimivalinta oli tietoinen yritys ratsastaa kilpailijan maineella, ja sitä oli myös ensimmäinen tuotanto, Karun voittoisaa Meidän poikamme -sarjaa jatkanut Meidän poikamme ilmassa me maassa (1934). Laskelmointi epäonnistui, ja uusi yhtiö oli kompastua lähtökuoppiinsa. SF:n jatkon varmisti vasta Karun seuraavan vuoden menestyksekäs Agapetus-filmatisointi Syntipukki (1935).

Karun aika uudessa yhtiössään jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli yllättäen joulukuussa 1935. Seuraajaksi SF:n johtoon nousi toinen pääosakas Toivo Särkkä, joka aloitti saman tien myös tuotteliaan ohjaajanuransa, aisaparinaan läpi kolmekymmenluvun teknisesti harjaantuneempi mykkäkauden veteraani Yrjö Norta (ent. Nyberg). Särkän ja Nortan ohjaustöihin lukeutuvat esimerkiksi klassikkofilmatisoinnit Pohjalaisia (1936) ja Tulitikkuja lainaamassa (1938) sekä komediat Lapatossu (1937) ja Rykmentin murheenkryyni (1938). SF:n ohjaajiin liittyivät myös mm. Wilho Ilmari (esim. Nummisuutarit, 1938; Vieras mies tuli taloon, 1938) ja Jorma Nortimo (Takki ja liivit pois!, 1939).

Vuosikymmenen lopulla Suomen Filmiteollisuus ohitti jo kilpailijansa tuotantoluvuissa, joskin myös Suomi-Filmi tuotti enemmän elokuvia kuin koskaan aikaisemmin. Aihevalintojen puolesta yhtiöiden linjat erosivat jonkin verran. Suomen Filmiteollisuus luotti mieluusti kansanomaisten maalaisaiheiden ja komedioiden vetovoimaan, kun taas Suomi-Filmi kuvasi myös modernia kaupunkielämää. 1930-luvun lopulla yhtiöt kuitenkin selvästi jäljittelivät toistensa linjaa. Molemmat tuottivat mm. isänmaallisia aatedraamoja – Suomi-Filmi elokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939, ohjaus molemmissa Orko), SF elokuvan Helmikuun manifesti (1939, ohjaus Särkkä ja Norta). Vuonna 1939 molemmat myös ennakoivat seuraavalle vuodelle kaavailtuja Helsingin olympialaisia urheiluelokuvilla Avoveteen (Suomi-Filmi, ohjaus Saarikivi, 1939) ja Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa (SF, ohjaus Norta, 1939).

Muita tuottajia ja tekijöitä

1930-luvun elokuvista noin kolmannes syntyi kahden suurimman yhtiön ulkopuolella. Kilpailijoista sitkein oli Suomeen 1920-luvun alussa muuttanut saksalainen kuvaaja Kurt Jäger, joka oli irrottautunut Suomi-Filmin palveluksesta itsenäiseksi yrittäjäksi jo vuonna 1925. 1930-luvun lopulla hän aloitti pitkien näytelmäelokuvien tuotannon, ohjaajana useimmissa Kalle Kaarna. Jäger-Filmi Oy:n suurimmaksi menestykseksi osoittautui Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmän uusi filmatisointi vuonna 1937.

Valentin Vaalan Fennica-kauden elokuvien näyttelijänä esiintynyt Theodor Tugai vaihtoi taiteilijanimensä Teuvo Tulioksi ja siirtyi kameran taakse. Tulio ohjasi Abel Adamsin johtaman Adams Filmi Oy:n rahoittamana kolme ensimmäistä elokuvaansa Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) ja Kiusaus (1938), jotka ovat kaikki tuhoutuneet. Adams Filmin vetäydyttyä toistaiseksi pitkien elokuvien tuotannosta Tulio siirtyi itsenäiseksi tuottajaksi ja ohjasi ensimmäisenä tuotantonaan Johannes Linnankoski -sovituksen Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), josta tuli yksi vuosikymmenen suurista yleisömenestyksistä.

Dokumentti- ja lyhytkuvatuotannossa Suomi-Filmin vakavin haastaja oli veljesten Heikki Ahon ja Björn Soldanin 1920-luvulla perustama Aho & Soldan. Runsaan lyhytkuvatuotannon ohella yhtiö toi ensi-iltaan pitkät dokumentit Suomen puu- ja paperiteollisuus (1930), Suomi kutsuu (1932) ja Suomi kutsuu II (1932). Yhtiön ainoa näytelmäelokuva syntyi, kun Ahon ja Soldanin pitkäaikainen unelma, filmatisointi kirjailija-isä Juhani Ahon romaaniklassikosta Juha, toteutui vuonna 1937.

Juhan ohjasi esikoiselokuvanaan 25-vuotias Nyrki Tapiovaara, vasemmistolainen kulttuuripersoona ja elokuvakriitikko, jonka suppeaksi jääneeseen ohjaustuotantoon on sittemmin palattu useasti. Esikoisen jälkeen Tapiovaara yhdisti voimansa kuvaaja Erik Blombergin kanssa ja ohjasi vielä kolme elokuvaa, jännitysmelodraaman Varastettu kuolema (1938), porvaristosatiirin Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939 ) sekä farssin Kaksi Vihtoria (1939), jotka Blomberg tuotti, kahdessa viimeisessä perustamansa Eloseppo Oy:n kautta. Tapiovaaran kaaduttua talvisodassa vuonna 1940 näyttelijä Hugo Hytönen saattoi loppuun ohjaajalta kesken jääneen Sillanpää-sovituksen Miehen tie (1940).

Vuonna 1939 elokuva-ala oli siis, elokuvahistorioitsija Kari Uusitalon sanoin, "muuttunut kitujasta kukoistajaksi". Tuotantomäärät ja yleisöt olivat kasvaneet huippulukemiin, ja 1930-luvun mittaan oli debytoinut koko joukko suomalaisen elokuvan tulevia perusnimiä, ohjaajista esimerkiksi Roland af Hällström, Risto Orko, Orvo Saarikivi, Toivo Särkkä, Teuvo Tulio ja Ilmari Unho sekä näyttelijöistä mm. Ansa Ikonen, Eino Kaipainen, Helena Kara, Regina Linnanheimo, Tauno Palo ja Irma Seikkula.

Valovoimaisia tähtiä tuottajien varmasti olikin kiittäminen menestyksistään. Vaikka äänielokuvan alkuvaiheet aiheuttivatkin hankaluuksia, lopulta juuri suomenkielestä tuli se valtti, jonka avulla suomalainen elokuva lopullisesti valloitti massayleisöt. Seuraavina kahtena vuosikymmenenä Risto Orko luotsasi Suomi-Filmin ja Toivo Särkkä Suomen Filmiteollisuuden vielä suurempiin menestyksiin - jatkossa liki jokaisen kotimaisen elokuvan katsojamäärät laskettiin sadoissa tuhansissa. Tätä eivät horjuttaneet edes oven takana odottaneet raskaat sotavuodet, joskin marraskuussa 1939 syttynyt talvisota katkaisi tuotannon muutamaksi kuukaudeksi.

1930-luvun elokuvista viisi on nykytietojen mukaan kadonnut kokonaan ja 18 on säilynyt epätäydellisinä, osa vain lyhyinä fragmentteina.

1930-luku numeroina

Kaikkiaan vuosina 1930-39 sai ensi-iltansa 98 pitkää elokuvaa. Vaikka Suomen Filmiteollisuus ohittikin 1930-luvun lopulla Suomi-Filmin tuotantoluvuissa, oli Suomi-Filmi Oy vielä vuosikymmenen tuotteliain yhtiö. Sen tuottamana syntyi 33 elokuvaa, SF puolestaan tuotti 25 elokuvaa. Muiden yhtiöiden panos jäi huomattavasti vähempään. Kurt Jäger tuotti kaudella yhteensä 8 pitkää elokuvaa, Aho & Soldan 4, ja Fennica-Filmi Oy, Sarastus Oy, Adams-Filmi Oy sekä Eloseppo Oy 3 elokuvaa kukin.

1930-luvun ahkerin ohjaaja oli Valentin Vaala, jonka ohjauksia tuli ensi-iltaan 13. Yhtä monta ohjasivat Toivo Särkkä ja Yrjö Norta: 11 yhteistä ja 2 omaa ohjausta kummallakin. Muut työllistetyimmät ohjaajat olivat Kalle Kaarna (8 ohjausta), Risto Orko, (8), Erkki Karu (7), Teuvo Tulio (5), Wilho Ilmari (4), Orvo Saarikivi (4) ja Nyrki Tapiovaara (4).

1930-luvulta ei ole kattavasti tarkkoja katsojalukuja. Vuosikymmenen katsotuimmat elokuvat olivat varsin varmasti Risto Orkon Siltalan pehtoori ja Valentin Vaalan Juurakon Hulda, jotka molemmat saivat todennäköisesti noin miljoona katsojaa. Kertyneistä esityskerroista ja elokuvien tuotoista päätellen muihin yleisömenestyksiin lukeutuivat Suomi-Filmin tuotannoista esimerkiksi Orkon Jääkärin morsian sekä Vaalan Vaimoke ja Niskavuoren naiset, Suomen Filmiteollisuuden tuotannoista Särkän ja Nortan Rykmentin murheenkryyni, Helmikuun manifesti, Jumalan tuomio (1937) ja Kuin uni ja varjo (1938) sekä Wilho Ilmarin Seitsemän veljestä. Erinomaisesti menestyi myös Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta. Käytettävissä olevien tietojen mukaan ainakin 39 elokuvaa saatiin kaupaksi ulkomaille, suuntana useimmiten muut Pohjoismaat ja Yhdysvaltain suomalaisalueet.

1930-luvun pitkistä elokuvista seitsemän oli dokumentaarisia. Poikkeuksellisen suuri osuus 1930-luvun elokuvista oli kirjallisuussovituksia: 91 fiktioelokuvasta vain 35 eli reilu kolmannes perustui alkuperäiskäsikirjoitukseen. Näytelmäfilmatisointeja syntyi 34 ja proosafilmatisointeja 25, lisäksi kaksi elokuvaa perustui runoteokseen, yksi sarjakuvaan ja yksi tarkemmin tuntemattomaan kirjalliseen alkuperäisteokseen. 1930-luvun ylivoimaisesti filmatuin kirjailija oli Agapetus eli Yrjö Soini, jonka näytelmistä ja romaaneista sovitettiin yhteensä kahdeksan elokuvaa - farssi Olenko minä tullut haaremiin filmattiin kahdesti. Juhani Tervapään eli Hella Wuolijoen näytelmistä tehtiin 4 filmisovitusta, Hilja Valtosen tuotannosta syntyi 3 elokuvaa, ja 2 filmatisointiin innoittivat Jalmari Finne, Aleksis Kivi, Larin-Kyösti, Johannes Linnankoski, Topias (Toivo Kauppinen) ja Mika Waltari, joka kynäili myös kaksi alkuperäiskäsikirjoitusta. Lisäksi Sam Sihvon Jääkärin morsian filmattiin kahteen otteeseen.

Valtion filmitarkastamo luokitteli peräti 40 elokuvaa (41 prosenttia) lapsilta kielletyiksi, ja leikkauksia tarkastamo teki viiteen. Vaalan Niskavuoren naiset oli hetken kokonaan kiellettynä, sillä Suomi-Filmi kieltäytyi aluksi vaadituista leikkauksista. Sotien jälkeen neljä kaudella syntynyttä elokuvaa, SF:n Helmikuun manifesti, Suomi-Filmin Aktivistit ja Jääkärin morsian sekä Jäger-Filmin Isoviha olivat vuosikymmeniä poliittisista syistä esityskiellossa.

Teksti: Lauri Piispa ja Jorma Junttila, 2013

Vuosikymmenen elokuvat >>