Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

1980-luvun dokumenttielokuva

Raimo Silius

Millaisina Suomi ja suomalaiset näyttäytyivät 1980-luvulla? Ajankohtaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja Helsinki olivat monien dokumentaristien kiinnostuksen kohteena, mutta olipa aiheina myös muun muassa runollisesti kuvattu uitto sekä neuvostorock. Esseessä esitellään vuosikymmenen seitsemän keskeistä dokumenttielokuvaa.

Kymmenen vuotta, jotka muuttivat Suomea ja maailmaa: 1980-luku. Urho Kekkonen oli vielä 1980 kiistaton valtias. Kekkosen aika päättyi 1981 ja Leonid Brežnevin 1982. Kekkosen ajan viimeisinä vuosina muodostunut konsensus jatkui ja vahvistui. Suomettumisilmiö ja suomalainen itsesensuuri päättyivät 1980-luvun puolivälissä. YYA-sopimusta jatkettiin 1983 kestämään vuoteen 2003. Suomi toipui öljykriisin jälkeisestä lamasta, aikaa leimasi usko markkinavoimiin, kasvanut huoli ympäristöstä, harmaa raha ja kasinotalous. Pankkikortti ja video olivat vuosikymmenen esineitä. Koijärveltä alkanut uuden ajan airut, vihreä liike, murtautui politiikkaan, kansalaisliikkeet voimistuivat, ympäristöministeriö perustettiin 1983 .Yleisradion monopoli murtui sähköisessä viestinnässä 1980-luvun puolivälissä. Rötösherrajahti romahdutti luottamusta päättäjiin. Vuosikymmenen lopulla ihmisten vapaa-aika lisääntyi, kasinopeli kukoisti, nousukauden kiihko jatkui. Berliinin muuri murtui syksyllä 1989, kylmä sota päättyi ja Euroopan sosialistiset järjestelmät romahtivat.

Seitsemän tapaa dokumentoida

Seuraavassa tarkastellaan seitsemää 1980-luvun pitkää tai puolipitkää dokumenttielokuvaa, joita esitettiin elokuvateatteriohjelmistossa Helsingissä ja muuallakin Suomessa. Elokuvat ovat esitysjärjestyksessä seuraavat: Jörn Donnerin Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982), Eino Ruutsalon Havis Amanda – Helsingin kaunotar (1982), Heimo Lappalaisen Suomalainen päiväkirja (1984), Lasse Naukkarisen No Comments (1985), Kanerva Cederströmin Lenin-setä asuu Venäjällä (1988), Marjatta Koivulehdon Latvoilta jokisuulle (1988) ja Marjaana Mykkäsen From Russia with Rock – Sirppi ja kitara (1988).

Edellä mainituista dokumenttielokuvista liki kaikki nähtiin kantaesityksinä elokuvajuhlilla tai elokuvatapahtumissa ennen Helsingin ensi-iltaa: Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä Lyypekissä marraskuussa 1982, Suomalainen päiväkirja Tampereella maaliskuussa 1984, No Comments Kettupäivillä Helsingissä lokakuussa 1984, Lenin-setä asuu Venäjällä ja Latvoilta jokisuulle Tampereella maaliskuussa 1988 sekä Sirppi ja kitara Sodankylässä kesäkuussa 1988. Elokuvista kaksi, Latvoilta jokisuulle ja Sirppi ja kitara, ovat 35 mm:n, muut ovat 16 mm:n elokuvia, joiden elokuvateatteriesitykset olivat huomattavasti rajoittuneemmat kuin 35 mm:n elokuvien. Kyseisten elokuvien tuotantoyhtiöt olivat niiden elokuvateatterilevittäjiä, ainoastaan Sirppiä ja kitaraa levitti Finnkino. Ei-kaupallisessa levityksessä on ollut vain kolme elokuvaa: No Comments ja Lenin-setä asuu Venäjällä Suomen elokuvakontaktin ja Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä Valtion av-keskuksen levityksessä.

Yleisradion mukanaolo itsenäisten dokumenttielokuvien tuotannossa oli 1980-luvulla vielä vähäistä. Edellisistä elokuvista ainoastaan Lenin-setä asuu Venäjällä oli Epidemin ja Yleisradion TV-1:n Asiaohjelmien yhteistuotanto. Se saikin televisioesityksensä nopeasti, runsaan kuukauden kuluttua Helsingin elokuvateatteriensi-illan jälkeen, viikkoina jolloin elokuvasta keskusteltiin vilkkaasti. Muiden elokuvien televisioesitykset olivat vajaasta vuodesta runsaaseen kolmeen vuoteen Helsingin ensi-iltojen jälkeen, poikkeuksena Suomalainen päiväkirja, jonka kahden tunnin alkuperäisversiota ei ole toistaiseksi televisiossa esitetty, ainoastaan lyhennetty 45 minuutin versio TV-2:n Dokumenttiprojektissa lokakuussa 1997. TV-1 on esittänyt seuraavat elokuvat: Havis Amanda, Lenin-setä asuu Venäjällä, Latvoilta jokisuulle ja Sirppi ja kitara, TV-2 No Comments ja MTV-2 Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä.

Millaisina Suomi ja suomalaiset näyttäytyivät 1980-luvun dokumenttielokuvissa? Edellä mainitut seitsemän elokuvaa ovat perin Helsinki-keskeisiä. Viisi niistä on kuvattu liki kokonaan Helsingissä ja Uudellamaalla: Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä, Havis Amanda, Suomalainen päiväkirja, No Comments ja Lenin-setä asuu Venäjällä. Toki niistä löytyy näkökulmia Helsinkiä ja Uuttamaata laajemmallekin Suomeen.

Suomalainen päiväkirja

Ranskalaiset antropologi ja elokuvantekijä Jean Rouch ja sosiologi Edgar Morin kuvasivat kesällä 1960 elokuvan Ranskalainen päiväkirja (Chronique d’un été). Kevyen kuvauskaluston vapauttamina he kävivät ympäröivän todellisuuden kimppuun, lähestymistapa oli suora ja teeskentelemätön. Vuonna 1961 valmistunut Ranskalainen päiväkirja on cinéma véritén, "totuuselokuvan" perusteos. Suomeen 1979 Ruotsista muuttanut antropologi ja elokuvantekijä Heimo Lappalainen (1944–1994) lähti Rouchin ja Morinin innoittamana kokeilemaan suomalaisen "totuuselokuvan" tekemistä kesäisessä Helsingissä 20 vuotta myöhemmin. Hän kuvasi ryhmineen 17 tuntia filmimateriaalia ja äänitti 23 tuntia äänimateriaalia. Elokuvan budjetti oli pieni, noin puoli miljoonaa markkaa. Elokuvan tekeminen jouduttiin keskeyttämäänkin rahojen puutteen takia. Materiaalia ehdittiin kuvata kuitenkin niin runsaasti, että elokuva pystyttiin kokoamaan. Pitkällisen leikkaus- ja kypsyttely vaiheen jälkeen Suomalainen päiväkirja valmistui helmikuussa 1984.

Suomalaisen päiväkirjan pyrkimyksenä oli tavoittaa suomalainen todellisuus, tutkia sitä kuvausprosessin kautta, hahmotella kuvaa suomalaisesta elämänmuodosta, ilmapiiristä ja suomalaisista ihmisistä heidän omilla ehdoillaan. Tekoprosessi toi mukanaan kuvausryhmän sisäisiä ristiriitoja, jotka vaikuttivat elokuvan lopputulokseen. Suomalainen päiväkirja alkaa Suomen elokuva-arkistossa pidetyllä Ranskalaisen päiväkirjan esityksellä, jota elokuvantekijät pohtivat kameran edessä ennen kuvausten aloittamista. Sitten Suomalainen päiväkirja aloittaa tutkimusretkensä kesäisessä Helsingissä esikuvansa mukaisesti. "Oletko onnellinen?", on dokumentin kantavin kysymys. Kamera kiertää ihmisten joukossa, niin arkisessa työssä kuin vapaa-ajan vietossakin, tapaa monenlaisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä tilanteita. Kesäsuomalainen ei ole sulkeutunut kameran edessä, kamera pikemminkin vapautti kohteensa kuin aiheutti estoja.

Millaisena Helsingin kesä 1980 näyttäytyy elokuvassa? Tulevat nuoret vihreät kirjoittavat nimiä Koijärvi-adressiin ja menevät järvelle taistelemaan senteistä. Vanhan Ylioppilastalon kuppilassa istutaan ja väitellään, kalliolaisessa keskikaljabaarissa tavallinen kansa saa sanoa mielipiteensä onnellisuudestaan. Elokuva tallentaa aivan erityisesti helsinkiläisen älymystön asenteita. He puhuvat vakavissaan työväenliikkeen roolista muuttuvassa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Suomalainen päiväkirja kysyy, onko kapinallisuus kadonnut yhteiskunnasta tultaessa 1980-luvulle? Mitä työ merkitsee suomalaisille? Se ei yritäkään vastata kysymyksiin, vaan antaa elokuvassa mukana olevien pohtia niitä. Elokuvassa heijastuvat ajan yhteiskunnalliset aiheet kuten alkoholismi, avioerot, luonnonsuojelu, nuorisokapina, työväenliike ja työttömyys.

Vaikka tämäntyyppisessä dokumentissa ei täydelliseen tekniikkaan ole pyrittykään, niin elokuvan ongelma on tekninen toteutus, sen äänitys. Sanottava puuroutuu paikoin epäselvyyteen, mitä yritetään sanoa. Aika on myös nakertanut elokuvaa ja kesän 1980 haastattelut ja väittelyt kuulostavat nyt osittain tahattoman koomisilta. Suomalainen päiväkirja on dokumenttielokuvamme historiaa kuvatessaan "totuuselokuvan" keinoin suurten muutosten alkuaikoja suomalaisessa yhteiskunnassa.

Havis Amanda – Helsingin kaunotar

Graafikko, maalari, veistäjä, kineettinen taiteilija ja elokuvantekijä Eino Ruutsalo (s. 1921) ohjasi lyhytelokuvia harvakseltaan jo 1950-luvulla. Hänen 1960-luvun alun kokeilujensa tuloksena syntyi kansainvälisestikin merkittävä sarja kokeellisia lyhytelokuvia Kineettisistä kuvista (1962) Eilispäivän muistoon (1979). 1970-luvun alussa Ruutsalo siirtyi tekemään dokumenttielokuvia suomalaisesta arkkitehtuurista, musiikista, taiteesta ja ympäristöstä. Näistä ensimmäistä, Kirkko Pohjoisessa (1970), seurasi 13 dokumenttielokuvaa, joista viimeinen, Merkittäviä suomalaisia naisia, valmistui 1987. Tähän kulttuuridokumenttien sarjaan kuuluu Ruutsalon puolipitkä ohjaustyö Havis Amanda – Helsingin kaunotar. Ruutsalon ensimmäinen lyhytelokuva vuodelta 1953, New York, on runollinen kaupunkidokumentti, ja tätä linjaa hän jatkoi lyhytelokuvissaan Vanhaa ja uutta Helsinkiä (1954) ja Sinisilmäinen Helsinki (1963).

Havis Amanda – Helsingin kaunotar käsittelee Helsingin symboliksi omaksutun suihkukaivon syntyä ja siihen liittyviä tapahtumia. Ruutsalo nimittää elokuvaansa pehmeäksi dokumentiksi, koska siinä on dokumenttiaineiston lisäksi lavastettuja historiallisiajaksoja. Havis Amandan tekijän Ville Vallgrenin (1855–1940) persoonallisuus ja tuotanto on keskeisellä sijalla elokuvassa. Vallgren oli ensimmäisiä kansainvälistä kuuluisuutta saaneita kuvanveistäjiämme. Havis Amanda, viralliselta nimeltään Merenneito, pystytettiin Helsingin Kauppatorin kulmaan syyskuussa 1908. Havis Amanda on puhdas jugendtyylin edustaja ja se toi Kauppatorille tuulahduksen vuosisadan vaihteen Pariisista.

Millaisia olivat Helsinki ja sen asukkaat 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, miten pääkaupungissa elettiin ja mitä puhuttiin? Ruutsalo yrittää palauttaa elokuvassaan aikakauden tunnelmia ja taide-elämää sekä yhteiskunnallisia oloja. Elokuva jakaantuu kolmeen osaan: aikaan ennen Havis Amandaa, patsaan paljastukseen sekä muutama vuosi sen jälkeen. Ruutsalo kuvaa aikakautta dramatisoiduilla jaksoilla, musiikilla ja valokuvilla, lisäksi mukana on muutaman helsinkiläisen haastattelut. Ruutsalo jäljittää kadonnutta aikaa, hetkiä ja tunnelmia Helsingin ydinkeskustassa.

Ruutsalon tarkoitus on Havis Amandan tarinan välityksellä tarkastella kokonaista kulttuurikautta vuosisadan vaihteen Suomessa. Dramatisoidut jaksot eivät oikein sopeudu dokumenttiaineistoon, ne ovat hengettömiä ja ponnettomia. Kuvien valinta ja selostusteksti on turhan mahtipontista. Ruutsalon Havis Amanda ei noudata kohteensa kiinteitä mittoja, elokuvan runsas materiaali ei pysy koossa, kokonaisuus on jäsentymätön ja ulkokohtainen.

Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä

Jörn Donner (s. 1933) ohjasi 1970-luvulla kolme dokumenttielokuvaa: Perkele! Kuvia Suomesta (1971), Ingmar Bergmanin maailma (1976) ja Bergman-kansio (1978). Perkelel Kuvia Suomesta on 1970-luvun merkittävin suomalainen pitkä dokumenttielokuva. Se on eräänlainen elokuvaversio Donnerin Uudesta Maammekirjasta (1967), rosoinen ja todenmakuinen kuva 1970-luvun alun Suomesta.

Donner on kirjoittanut näkemyksellisiä matkakirjoja 1950-luvulta lähtien. Yhdessä valokuvaaja K.G. Roosin kanssa tehty, vuonna 1961 ilmestynyt Ihmisten Helsinki on omintakeinen näkemys 1960-luvun alun Helsingistä. Samaan teemaan Donner palasi Stockmann-kirjassaan Kaupungin sydämessä Kahdeksan tapaa kuvailla Helsinkiä (1987). Näin Donner kirjoittaa lähdöistään ja palaamisistaan: "Vuosien mittaan minä opin, lyhyesti ja ytimekkäästi, tuntemaan kotikaupunkini matkustamalla sieltä pois. Oli helpotus lähteä, oli helpotus palata kotiin. Vähitellen uskoin oppineeni jotakin tavoista elää kaupungissa." [– –] "En minä silloin tiennyt, mitä noista kaupungeista oikeastaan etsin, mutta voin jälkiviisaasti muotoilla sen suunnilleen näin: oman olemassaolomme juuria omassa kaupungissamme Helsingissä."

Donner oli jo näytelmäelokuvassaan Täällä alkaa seikkailu (1965) tehnyt tiliä suhteestaan Helsinkiin ja juuriinsa. Donner toteutti 1980-luvun dokumenttielokuvansa, puolipitkän Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982) yhteistyössä Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon kanssa. Donner ohjasi, Honkasalo kuvasi ja Lehto äänitti. Honkasalon ja Lehdon esikoisohjaus Ikäluokka (1976) oli ollut komea läpimurto ja yksi 1970-luvun oivaltavimpia suomalaisia dokumenttielokuvia. Se sisältää kaksi värssyä käsien töistä, kaksi sivua rivimiehen Suomen historiaa. Onni Nousiainen on kyläsuutari neljännessä polvessa ja Toivo Niskanen on takonut rautaa yli 50 vuotta isänsä pajassa. Heillä oli elettynä koko vuosisadan historia 1970-luvun puoliväliin saakka. Ikäluokka ja Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä ovat rakenteeltaan sukua toisilleen.

Helsingissä on puoli miljoonaa tarinaa, Donnerin dokumentissa on yhdeksän osin tragikoomista henkilökuvaa, jotka on löydetty sen kummemmin etsimättä. Miestä satamassa houkutti kerran lähteä Ruotsiin, mutta iäkäs äiti poltti passin ja laivojen aikataulutkin. Nainen, joka ei ole 28 vuoteen uskaltanut auton kyytiin, elää "vankina" Katajanokalla omien jalkojensa varassa. Pianonvirittäjä herra A. Luoma ei ole nukkunut 30 vuoteen. Hänen mielestään sellaiset pianot, joita ei voi virittää, ovat traagisia tapauksia. Heidillä on laulava koira Jartok, ja Suomenmaan kulttuuritoimittajalla äidin kutoma pellavapuku.

Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä on kuvaus Donnerin suhteesta kotikaupunkiinsa, talosta jossa hän asuu ja sen ihmisistä, henkilökohtaisista muistoista. Donnerin Helsinki alkaa ja päättyy Pohjoisrantaan, ei mene kotikorttelista kovinkaan kauas. Donnerin elokuva rakentuu kirjalliselle muodolle. Kirjailijan ja elokuvantekijän roolit menevät paljolti päällekkäin ja ovat erottamattomat. Donnerin kirjoittama ja lukema teksti on ajatuksille tilaa antava, kirjallisenakin tekstinä ansiokas. Se on oivaltavasti rytmitettyjä kuvaleikkaukselle rakentuva. Elokuva on konstailematon kaupunkitutkielma 1980-luvun alun Helsingistä väitteinään humoristisuus, ironia, irtonaisuusja kurinalaisuus. Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä on Jörn Donnerin, paljasjalkaisen helsinkiläisen, rakkaudentunnustus kotikaupungilleen.

No Comments

Lasse Naukkarinen (s. 1942) on merkittävimpiä suomalaisia dokumenttielokuvan tekijöitä 1960-luvulta lähtien. Hän työskenteli 1960-luvun jälkipuoliskolla Risto Jarvan (1934–1977) elokuvien kuvaajana ja leikkaajana. Hänen ensimmäiset dokumenttielokuvansa Solidaarisuus (1969) ja Tasavallan päiväkirja (1971) sijoittuvat tiukasti tuon ajan poliittiseen liikehdintään. Näiden jälkeen Naukkarinen ohjasi viisi dokumenttielokuvaa vuosina 1974–82 sekä sepitteellisen lyhytelokuvan Ottakaa varas kiinni! (1977) ja lyhyen televisioelokuvan Hääyö myytävänä (1979). Kesällä 1980 Naukkarinen kuvasi Heimo Lappalaisen Suomalaisen päiväkirjan.

Naukkarinen aloitti keväällä 1983 kymmenennen elokuvansa, pitkän dokumenttielokuvan ohjaamisen. Sen haasteena oli pureutua omaan aikaansa ja tavoittaa ajan tunnot. Naukkarinen kertoi tavoitteistaan: "No Comments lähti tarpeesta tutkia maailmaa, koota omaa rikkoutunutta, levällään olevaa maailmankuvaa, tutkia myös dokumenttielokuvan kieltä. Lähdin tekemään elokuvaa ajan atmosfääristä, pyrin tavoittamaan sitä filmilleni niin ennakkoluulottomasti kuin se vain suinkin oli mahdollista."

No Comments sisältää neljä osaa: Sielunmaisema, Ei-kenenkään-maalla, Eräänä iltana sekä Lippu ja viiri. Sielunmaisema hahmottaa tavaranpalvonnan maailmaa. Siinä kohtaavat toisensa hyvin erilaiset maailmat: American Car Show, motocross-kilpailu kevättalven sohjossa, ja rauhanmielenosoituksen yhteydessä järjestetty rock-konsertti. Ei-kenenkään-maalla etsii aikansa sankareita, myös yhteiskunnan marginaaliin jääneitä. Jaksossa kohdataan presidentti ja kansanedustajat matkalla kirkkoon sekä rappioalkoholisti havumajansa edustalla, käydään arvokkaan funkkistalon purkutapahtumassa sekä murhatun taksiautoilijan hautajaisissa. Eräänä iltana seuraa taideopiskelijoiden performanssia, jossa moukaroidaan henkilöauto. Virallisen näytöksen jälkeen yleisö järjestää oman happeninginsa. Toisaalla hienossa taidegalleriassa kansanedustajaehdokas esitelmöi taiteen ja taideteollisuuden viennistä. Lippu ja viiri tarkastelee ihmisoikeuksien ja rauhan kysymyksiä. Jakso seuraa Military Look -muotinäytöstä, käy murhatun salvadorilaisen ihmisoikeusaktivistin muistomessussa. Kamera on läsnä rauhankonsertissa, -kulkueessa ja -messussa, joissa lapsilla ja nuorilla on keskeinen rooli. Elokuva päättyy riipaisevan herkkään kohtaukseen, jossa näkövammaiset lapset tutustuvat ARS-näyttelyn soivaan taideteokseen koskettelemalla ja kuuntelemalla.

No Comments on vaikuttava yhteiskunnallinen dokumenttielokuva 1980-luvun alkupuoliskon sielunmaisemasta kaikessa ristiriitaisuudessaan. Sen kuvat ajatteluttavat ja puhuttelevat. Elokuva luottaa katsojaan, jättää tilaa katsojan omille ajatuksille. Naukkarinen käytti aiemmissa elokuvissaan kommentaaria, nyt hän pitäytyy tiukasti kommentoimasta. No Comments on oivaltava kommentti Suomen henkisestä tilasta vuosina 1983–84.

Lenin-setä asuu Venäjällä

Kanerva Cederströmin (s. 1949) ensimmäinen elokuvaohjaus Paikan henki (1985) on kunnianhimoinen dokumenttiessee kaupungin tuntemattomasta sydämestä. Se kuvattiin 1985 Helsingin Töölönlahden alueella ja se jäljittää alueen arvoitusta kuuden ihmisen kautta.

Cederströmin toinen dokumenttielokuva, puolipitkä Lenin-setä asuu Venäjällä (1988) on tehty kuten Paikan henki tiiviissä yhteistyössä Riikka Tannerin kanssa. Usein on todettu, että suomalainen elokuva ei käsittele riittävästi oman aikansa todellisuutta. Cederströmin ja Tannerin vastaus haasteeseen on Lenin-setä asuu Venäjällä, katsaus 1970-luvun marxilais-leniniläisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen aktivistien vaiheisiin. Ajatus elokuvasta kypsyi vähitellen, lopullinen päätös tehtiin 1986. Leninin valitseminen elokuvan nimeen ei ollut sattuma. Näin tekijät nimestä: "Elokuvan nimessä tiivistyy monta oleellista asiaa ajan hengestä. Se viittaa mm. lapsenomaisuuteen, vieraan kulttuurin ihailuun, Lenin- ja NKP -kulttiin, nuoruuden salaisiin haaveisiin ja auktoriteettiuskoon."

Lenin-setä asuu Venäjällä on ensimmäisiä yrityksiä lähestyä 1970-luvun vasemmistolaisen radikaaliliikkeen nousua ja tuhoa. Se on subjektiivinen dokumentti entisistä taistolaiskaadereista. Kymmenen entistä aktivistia lähestyy kukin omalla tavallaan tuota aikakautta. Elokuva etsii arkistomateriaalin, laulujen ja tyhjien tilojen – entisten toiminnan peruspaikkojen – avulla ajan henkeä. Elokuvan tekijät ja haastateltavat ovat asianosaisia, entisiä nuoria järjestöaktivisteja. Cederström ja Tanner ovat haastatelleet niitä, jotka aikomaan tekivät työtä vakaumuksensa puolesta ja joiden erottamiset ja ristiriidat olivat katkeria. He kertovat kokemuksistaan, jotka joltisestikin poikkeavat toisistaan. Optimistisen vallankumouksellisuuden ja poliittisen työn tilalle on tullut epäilyn, turhautumisen ja yksityisyyden kaamos: maalaaminen, metsästys, musiikki, uskonto. Elokuvan henkilöt olivat kaikki jossakin vaiheessa ainakin politiikan puoliammattilaisia ja he ajautuivat suunnilleen samaan aikaan umpikujaan suhteessa valitsemaansa poliittiseen liikkeeseen. Kriisi oli syvä, ja nyt he erittelevät avoimesti ja rehellisesti menneisyyttään.

Alkaako näivettyminen siitä, kun liike muuttuu poliittiseksi puolueeksi? Cederström ja Tanner ovat tehneet lähihistorian kartoitusta ja samalla ruotineet omaakin menneisyyttään. He ovat paneutuneet aiheeseen rohkeasti tunteella ja älyllä, lähestyneet aihettaan sisältäpäin ironiaakaan kaihtamatta ja ovat välttäneet liiallisen jälkiviisauden maun. Lenin-setä asuu Venäjällä on henkilökohtainen dokumenttielokuva, joka ei yritäkään olla analyysi 1970-luvun poliittisesta kuohunnasta. Se oli keskustelunavaukseksi tarkoitettu kuvaus taistolaisuuden toiminnan ja tappion hetkistä. Se oli tarpeellinen ja hyvin ajoitettu. Siitä keskusteltiin poikkeuksellisen vilkkaasti keväällä 1988.

Latvoilta jokisuulle

Latvoilta jokisuulle (1988), puolipitkä dokumenttielokuva, on leikkaajana ja äänittäjänä toimineen Marjatta Koivulehdon (ent. Niiranen, s. 1948) ensimmäinen ohjaustyö. Se on syntynyt henkilökohtaisista kokemuksista. Koivulehto vietti nuoruutensa parhaat kesät uitoissa Kainuussa 1960-luvulla. Elokuvansa suunnitteluvaiheessa hän työskenteli Pohjois-Suomen uitoissa kesän 1985. Käsikirjoituksen pohjana olivat matkalta otetut noin 2 600 valokuvaa.

Latvoilta jokisuulle on dokumentaarinen sinfonia, joka jakaantuu kahdeksaan osaan: Odotus, Jäidenlähtö, Korkeanveden aika, Purouitto, Sopivanveden aikapuukarja, Matalanveden aika – hännänajo, Puukarjan paimenet sekä Puun matka kohti teollisuutta. Elokuva alkaa talvisella alkusoitolla ja päättyy puun katoamiseen teollisuuden syövereihin. Latvoilta jokisuulle on dokumentti puun matkasta ja irtouitosta Kemijoen vesistössä. Se on kuvattu kesällä 1986 Ounasjoen, Kitisen, Luiron ja Kemijoen varsilla. Tämä perisuomalainen kulttuurimuoto on tallennettu viime hetkillä, moni työvaihe oli elokuvan kuvausten aikana mukana viimeistä kertaa. Elokuva on kunnianosoitus tälle erikoislaatuiselle luonnon ja ihmisen väliselle yhteistyölle. Irtouiton työprosessi ja luonnon kiertokulku muodostavat elokuvan draamallisen kaaren. Puun matka ja liike, sen suhteet ihmisiin ja ympäristöön, luonnon kokonaisuuteen, ovat elokuvan ydinmahlaa.

Latvoilta jokisuulle on runollinen luontodokumentti, joka liittyy dokumenttielokuvan klassiseen traditioon. Se on kansatieteellinen dokumentti uittotyöstä, sen menetelmistä ja eri vaiheista. Elokuvassa on myös myyttisyys vahvasti läsnä. Veikko Huovisen kirjoittama teksti antaa elokuvalle oman tarunomaisen virityksensä. Vuodenaikojen vaihtuminen talvesta kevään kautta kesään, purouiton vaihtuminen jokiuitoksi, veden määrän ja korkeuden muutokset rytmittävät elokuvaa ja tuovat siihen oman jännitteensä, sen draamallisen selkärangan. Kari Sohlbergin kuvauksessa on näkemyksellisyyttä, elokuva on kuvattu käsivaralla.

Musiikki on koottu Gustav Mahlerin sinfonioista. Se ei ole pelkkää kuvitusta tai säestystä, vaan muodostaa koko elokuvan rytmin. Uittokuvauksen ja kansatieteellisen aineiston perustalta elokuva Mahlerin musiikin myötä kasvaa vaikuttavaksi sinfoniseksi luonnonrunoelmaksi. Puut saavat jopa inhimillisiä piirteitä, onhan uitto puiden viimeinen matka kohti kuolemaa. Koivulehdon elokuvallinen puukansan tarina on omakohtaisen näkemyksellinen dokumenttielokuva, joka saa kansatieteellistä arvokkuutta siitä tosiasiasta, että uittokulttuuri on jo historiaa. Latautunut ja jylhän runollinen elokuva syvenee jopa pohdinnaksi elämästä ja kuolemasta. Huovisen tekstin mukaan "puulla ei ole korkeampaa tietoisuutta, ei vihaa, tuskinpa elämänikäistä katkeruutta", se on silti "arvoitus, umpimielinen, sulkeutunut elävä olento".

From Russia with Rock – Sirppi ja kitara

Marjaana Mykkänen (s. 1954) työskenteli 1980-luvulla Yleisradion TV-1:n ajankohtaistoimituksessa sekä dokumenttielokuvien tuotantoryhmässä. Hänen ohjauksessaan tehtiin mm. mainioita taltiointeja Seinäjoen Provinssirockista.

Rockista tuli perestroikan ja glasnostin aikana Neuvostoliiton nuorison vaikutuskanava, aivan kuin aikoinaan lännessä. Miten vasara vaihtui kitaraan? Siitä Marjaana Mykkänen lähti ottamaan selvää. Syntyi pitkä dokumenttielokuva From Russia with Rock – Sirppi ja kitara (1988), Mykkäsen esikoisohjaus. Se on dokumentti neuvostorockin tilasta talvella 1987–88. Suurin osa materiaalista kuvattiin joulukuussa 1987 Moskovassa pidetyssä Rockpanoraamassa. Mykkäsen ryhmä pääsi ainoana länsimaisena kuvausryhmänä tallentamaan Neuvostoliiton historian suurinta rocktapahtumaa, jossa viikon aikana esiintyi 50 yhtyettä. Elokuva esittelee kymmenkunta keskeistä bändiä: Aquarium, Mister Twister, Bravo, Avia, Brigada 5, Alliance, Nuance, Va Bank, Cruise sekä Nautilus Pompilius, joka löi itsensä läpi Rockpanoraamassa ja nousi suoraan huipulle.

Sirppi ja kitara lähtee liikkeelle Rockpanoraamasta, välillä haastatellaan muusikoita, tapahtuman järjestäjiä ja myös moskovalaisia kadunkulkijoita. Elokuvan ydin on vapaus. Sirppi ja kitara on ensimmäinen länsimainen dokumenttielokuva, joka esittelee laajasti neuvostorockia ja samalla se rockin vapautumisen myötä tallentaa Neuvostoliiton yleistäkin ilmapiiriä talvella 1987–88. Vaikka neuvostorockissa on oma sointinsa ja suuntansa, siitä henkii samaa elinvoimaa ja vapauden rajojen etsimistä, mistä rockkulttuuri viime kädessä on rakennettu. Elokuva seuraa myös tapahtuman taustoja, miten katselmuksen ohjelma päivä päivältä muotoutui. Kaksi päivää ennen aloitusta ei varmuudella tiedetty, pidetäänkö Rockpanoramaa lainkaan.

Neuvostorockissa jako ammattilaisiin ja amatööreihin oli aivan keskeistä. Ammattilaisuus merkitsi virallista hyväksymistä, mutta myös kompromisseja musiikin tekemiselle. Kiinnostavimpia elokuvassa ovatkin amatööriytensä säilyttäneet yhtyeet, jotka eivät olleet sidoksissa kulttuuribyrokratiaan ja jotka keikkailivat vaikka kahdeksan ruplan palkkiolla, mutta omaleimaisina. Nautilus Pompilius kieltäytyi valtion suitsista ja palasi huhtikuussa 1988 ollessaan listaykkösenä kotikonnuilleen Uralin taakse.

Sirppi ja kitara ei ole pelkkä yhtyeitä esittelevä kavalkadi, vaan samalla dokumentti perestroikan ja glasnostin Neuvostoliitosta nuorten neuvostokansalaisten silmin. Musiikillisesti elokuva on epätasainen, mukana on sekä kunnianhimoisia että vaatimattomia yhtyeitä. Mykkäsen elokuva sukeltaa syvälle neuvostorockin ytimeen, vaikka se onkin enemmän tilanteen tallennus ja ajankuva kuin kuvalliseen näyttävyyteen pyrkivä rockelokuva. Kuvausryhmä oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja näin Sirppi ja kitara historiallisuutensa vuoksi kiinnosti poikkeuksellisen paljon ulkomaitakin.

Essee on julkaistu alunperin vuonna 2000 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 9.