Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Jäähyväiset ja katsojan valta nähdä

Hanna Kangasniemi

Jos 1980-luvun suomalaisen elokuvan huippuja kartoitettaisiin ulkomaisen kiinnostuksen perusteella, Tuija-Maija Niskasen Jäähyväiset (Avskedet) sijoittuisi kilpailussa hyvin. Jäähyväiset ei ollut erityinen arvostelu- tai yleisömenestys sen enempää koti- kuin ulkomaillakaan, mutta se oli yksi eniten ja pisimpään kansainvälisillä festivaaleilla ja tapahtumissa kiertäneitä 1980-luvun pitkiä kotimaisia elokuvia. Jäähyväisillä oli ennalta arvaamaton lisäarvo lesbo- ja binaisille, mutta suurelle yleisölle tämä puoli elokuvasta ei koskaan auennut.

Väljästi suomenruotsalaisen teatteriohjaaja ja -johtaja Vivica Bandlerin elämään perustuva Jäähyväiset on nauttinut erityissuosiota lesboyleisön keskuudessa, minkä takia se on kiertänyt tiuhaan tahtiin myös erilaisilla lesbo- ja naiselokuvan festivaaleilla. Se on ensimmäinen edes osittain suomalainen elokuva, jossa on kuvattu kahden naisen välistä fyysistä rakkautta. Yksi elokuvan festivaalimenestykseen vaikuttaneita tekijöitä oli sen yhteys todellisen ihmisen elämään. Bandler elokuvan huomattavana taustatekijänä antoi tarinalle ja sen tulkinnoille erityistä kiinnostavuutta. Jäähyväiset valmistui myös aikana, jolloin nais- ja lesbotutkimus oli nousussa, mutta varsinaista lesboelokuvaa ei ollut vielä tehty kovin paljon. Nais- ja lesbokulttuurista ja -taiteesta keskusteleminen lisäsi myös elokuvien kysyntää. Käsittelen tässä artikkelissa Jäähyväisten "elämänkaarta" ja merkitystä katsojille sen lesboyleisön kautta. Artikkeli pohjautuu 90-luvun alussa tekemiini katsojahaastatteluihin ja -kyselyihin.

Suomalais-ruotsalaista yhteistyötä

Jäähyväiset kertoo varakkaan ja vaikutusvaltaisen suomenruotsalaisen perheen tyttären kasvutarinan. Elokuvan ensimmäinen osio keskittyy päähenkilö Valerie von Freyerin lapsuuteen, 1920-luvun lopulle. Autoritaarinen isä Magnus von Freyer hallitsee kotia lujalla otteella ja nujerrettu äiti myötäilee isää. Kumpikaan vanhemmista ei näytä juuri välittävän Valeriesta, joka ei viehätä vanhempiaan sukupuolensa ja kömpelyytensä takia. Ainoat hellyyden ja lämmön osoitukset Valerie saa talon palvelusväeltä, keittäjältä ja kotiopettajattarelta.

Loppuosa elokuvasta kertoo 1940–50 luvuilla nuoreksi naiseksi varttuvasta Valeriesta, joka alkaa kapinoida isäänsä vastaan, kokee ensimmäisen rakkaussuhteen ystävättärensä Kerstinin kanssa ja lähetetään lotaksi Lappiin, kunnes hän löytää lopulta oman uransa ja identiteettinsä teatterin parista. Valerien ulkopuolisuus, rakkaudenkaipuu ja kapina kerrotaan suhteessa perheeseen, ennen kaikkea isään.

Aloite elokuvan tekemiseksi tuli Ruotsin tv-teatterin silloiselta johtajalta ja Vivica Bandlerin ystävältä Lars Löfgreniltä, joka oli kuullut Bandlerin tarinoita tämän lapsuudesta. Mukana ideoimassa oli myös Ruotsin elokuvainstituutin silloinen johtaja Jörn Donner. Löfgren oli kysynyt samaan aikaan myös Vivica Bandlerin halukkuutta tehdä yhteistyötä Niskasen ja Bergholmin kanssa. "Olin nähnyt heidän yhteistyötään ja luotin siihen", Bandler muistelee vastanneensa Löfgrenille.

Elokuvan käsikirjoitus valmistui siten, että Bandler kertoi käsikirjoittajalle vapaamuotoisesti elämästään. Bandler oli tyytyväinen käsikirjoitukseen, mutta hän on kertonut, ettei hän filmausta edeltävien keskustelujen jälkeen saanut enää osallistua elokuvan tekoon. Niskanen halusi säilyttää johdon kuvauspaikalla, eikä halunnut Bandleria sinne mukaan. Bandleria ratkaisu ei miellyttänyt.

"Teimme sellaisen päätöksen, että hän ei tulisi kuvauksiin, koska aikataulu oli niin kiireinen, että siellä ei voitu käydä sellaisia keskusteluja mitä kävimme valmisteluvaiheessa, emme voineet ajautua tilanteisiin, joihin ei löydy ratkaisua. Kuvauspaikalle tarvittiin hierarkia, jotta asiat sujuisivat. Olisin melkeinpä menettänyt työskentelykyvyn, jos joku olisi koko ajan tullut puuttumaan yksityiskohtiin", Niskanen muistelee.

Lopullisesti Bandler ja Niskanen ajautuivat erimielisyyksiin, kun Donner ilmoitti ettei elokuvan leikkaus vastannut käsikirjoitusta ja sai niin ikään lopputulokseen tyytymättömän Bandlerin puolelleen. Elokuva leikattiin uudelleen, mutta Bandler veti nimensä pois elokuvan alkuteksteistä jo Berliinin elokuvajuhlien esityskopiosta.

Suomenruotsalainen lesbotähti

1980-luvulla päivälehtikirjoittelussa ja elokuvakritiikissäkin alettiin puhua yhä useammin naiselokuvista ja -tekijöistä. Jäähyväisten monista naistekijöistä huolimatta lehdistö- ja kriitikkokirjoittelussa päällimmäiseksi nousi kuitenkin sen kuva suomenruotsalaisuudesta ja yläluokan elämästä sekä elokuvan suhde todelliseen elämään. Sen sijaan elokuvan lesbotematiikka ei kiinnostanut juuri ketään aikalaiskriitikoista. Ainoastaan Heikki Eteläpään Uudessa Suomessa (21.2.1982) julkaistussa festivaaliraportissa asiaa käsiteltiin lyhyesti. Tyypillisempiä olivat sen sijaan sellaiset otsikot kuin Kainuun Sanomien "Tuija-Maija Niskanen ei kiellä: Jäähyväiset muistuttaa ehkä todellisuutta" (12.5.1982).

Elokuvan lesbotematiikan ohittaminen oli toisaalta ymmärrettävää, sillä naisten välistä rakkautta koskettelevia kohtauksia on elokuvassa vain muutama, kun taas esimerkiksi Valerien suhdetta vanhempiinsa tai sisareensa pohditaan läpi elokuvan. Naisten välistä suhdetta kuvataan kuitenkin melko suoraan neljässä kohtauksessa.

Elokuvan ensimmäinen tapaaminen Valerien ja hänen rakastettunsa Kerstinin välillä tapahtuu Valerien vanhempien kotona pommitusten aikana. Naiset vaihtavat ihastuneita katseita, keskustelevat kiihkeästi ja päätyvät läheiseen ystävyyssuhteeseen. Tilanteen intiimiyttä korostaa taustalla kumuava pommitus sekä naisten valinta jäädä kahden ja olla menemättä pommisuojaan. Kohtauksessa Valerie myös sytyttää hellästi Kerstinin savukkeen, ele, joka on totuttu näkemään elokuvissa useammin miehen ja naisen välisissä eroottissävyisissä kohtauksissa.

Seuraava kohtaus on jo intiimimpi ja seksuaalisempi. Valerie katsoo, kun Kerstin tanssii hänelle viettelevästi leikitellen. Tanssittuaan hän lankeaa Valerien jalkojen juureen ja asettaa päänsä tämän syliin. Kohtaus päättyy Valerien suudellessa Kerstinin otsaa.

Kolmannessa kohtauksessa, jossa sekä Valerie että Kerstin ovat läsnä, isä kuulustelee Valerieta tämän Kerstinille kirjoittaman rakkauskirjeen vuoksi ja huomauttaa, ettei yhteiskunta hyväksy hänenkaltaisiaan. Valerie erotetaan sisarestaan, jotta edes toisesta "tulisi normaali".

Neljäs ja viimeinen kohtaus Valerien ja Kerstinin välillä tapahtuu teatterissa, jonne Kerstin tulee tapaamaan Valerieta ja kertomaan muun muassa intiimistä suhteestaan Valerien isään.

Lesboutta esittävissä tai sivuavissa jaksoissa ei varsinaisesti puhuta ääneen lesboudesta, mutta se tulee kuitenkin esiin joko visuaalisesti hellyydenosoituksina, lempeinä katseidenvaihtoina tai ääniraidalla romanttisina musiikkivalintoina tai Valerien isän "äänekkäänä" lesbouden nimeämisen välttämisenä, kun hän puhuu halveksivalla ja inhon sävyttämällä äänellä "sinunlaisista" tai "tuollaisista", joita "mikään yhteiskunta ei suvaitse".

Vaikka julkisuus ei tuonutkaan esiin elokuvan lesboteemaa, Jäähyväiset saavutti nopeasti maineen lesboelokuvana. "Pitäähän 'suomalainen' lesboleffa nähdä", kirjoitti 26-vuotias lesbo elokuvan katsomisen perusteikseen. Elokuvaa esitettiin 1980-luvun alussa silloin yleistyneissä naiskulttuurin tapahtumissa ja myöhemmin lukuisissa lesbotilaisuuksissa. Jäähyväiset kiersi 1990-luvulle asti erilaisilla lesbo- ja homoelokuvan festivaaleilla niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Haastateltavieni mukaan elokuvan televisioesityksen (MTV-2 16.9.1986) jälkeen elokuva levisi vuosikausia videokopioina lesbonaisilta toisille tuttavapiirien välityksellä.

33-vuotias lesbo muistelee 1990-luvun alussa aikaa, jolloin Jäähyväiset sai ensi-iltansa: "Jäähyväiset-elokuvan ohjaajaa Tuija-Maija Niskasta mainostettiin naiselokuvanohjaajaksi ja kymmenen vuotta sitten me naiset olimme ylpeitä jokaisesta menestyneestä naisesta kulttuurin tai tieteen alueella. Lesbokulttuuria ei silloin Suomessa ollut ollenkaan ja siksipä naiskulttuurista tuli henkireikä. Menin katsomaan Jäähyväiset-elokuvaa pikemminkin sen naisohjaajan ja naispäähenkilön takia, enkä ehkä tiennytkään, että elokuvassa oli jotain 'lesboa'. Olen muistaakseni nähnyt Jäähyväiset-elokuvan kaksi kertaa. Toisen kerran näin sen jossakin lesbotapahtumassa 1983 tai 1984."

Järjestäytyneempi lesbokulttuuri[1] alkoi vähitellen tulla Suomeen itse asiassa samoihin aikoihin kuin Jäähyväiset sai ensi-iltansa, mikä vain lisäsi elokuvan kiinnostavuutta ja julkisuutta lesbopiireissä. Suomalaisille lesboille ei ollut edes 1990-luvulle tultaessa juurikaan tarjolla lesboutta käsitteleviä kulttuurituotteita ja taideteoksia. Jäähyväisten lisäksi 1980-luvulla tosin ilmestyi joitain lesboaiheisia teoksia, kuten Pirkko Saision romaani Kainin tytär (1984) ja Tiina Lindforsin Helsingin juhlaviikoille 1988 tekemä tanssiteos Olennainen, joka kertoo kahden naisen suhteesta.

Yleisö luo elokuvan

Jäähyväisillä oli erityisarvoa nimenomaan suomalaisille lesboille, koska se oli suomalaisen ohjaajan elokuva ja kertoi yhä elävästä suomalaisesta kulttuuripersoonasta, jonka biseksuaalisuus oli tunnettu asia.

Vivica Bandlerin osuus Jäähyväisten käsikirjoituksen taustalla ja tieto siitä, että elokuva perustui hänen elämäänsä, oli monille lesbokatsojille syy katsoa elokuva. Elokuvan Bandler-yhteys tuli katsojien tietoon paitsi tiedotusvälineiden kautta myös lesboystävien välityksellä. Kun tiedotusvälineet kertoivat elokuvan todellisuustaustasta, lesbopiireissä kulki tieto Bandlerin biseksuaalisuudesta.

31-vuotias lesbo kirjoitti: "Olin kuullut, että Vivica Bandier oli närkästynyt liian dokumentaarisista [lue: paljastavista] kohdista elokuvassa. Ajatus siitä, että närkästyksen takana ehkä oli elokuvan avoin lesbouden käsittely, oli ärsyttävä."

Tietoisuus arvovaltaisen suomalaisen julkisuuden henkilön biseksuaalisuudesta ja mahdollisuus nähdä hänen elämänsä valkokankaalla houkutteli, ja lesbo- sekä bi-katsojat antoivat mielellään elokuvalle uusia tulkintoja ja sen henkilöille erilaisia kohtaloita sen mukaan, mitä he tiesivät tai luulivat tietävänsä Bandlerin elämänvaiheista. Esimerkiksi osa lesbokatsojista vahvisti elokuvan katsomiskokemustaan vielä jälkeenpäin Bandlerin Vastaanottaja tuntematon -kirjan kautta: "Bandlerhan kirjoittaa kirjassaan kaipaavansa toisen naisen syliin. Tämä näkyi myös Valeriessa", pohti 33-vuotias lesbo.

Osa lesbokatsojista muun muassa lohduttautui sillä, että vaikka elokuvan Valerien naissuhteet eivät oikein onnistuneetkaan, "todellisuudessa" ne olivat kuitenkin kukoistaneet. He jatkoivat mielessään elokuvan tarinaa eri lähteistä poimimillaan tiedonmurusilla Bandlerin "oikeasta elämästä".

Myös Kerstinin käytökselle annettiin selityksiä. Hänen flirttaileva käyttäytymisensä tulkittiin enemmän biseksuaaliseksi kuin lesboksi, ja yksi lesbokatsojista uskoi Kerstininkin löytäneen itsestään lopulta lesbon, kun hän oli kokeilut ensin miehiä: "Onhan sellaisia naisia, jotka menee naimisiin, saa lapsia ja huomaa, ettei olekaan kiva olla miehen kanssa. Vasta sitten he oikeasti tiedostavat itsensä. Mulle tuli mieleen, että jos Kerstin tekikin niin, että mitä sille oikeasti tapahtuikaan", 28-vuotias lesbo pohti vastauksessaan.

Jotkut lesbokatsojista myönsivät, että elokuvan lesbokuvaus olisi "joutunut kriittisempään arvioon", ellei se olisi perustunut Bandlerin elämään. Bandlerin osuus elokuvan tekoprosessissa lisäsi elokuvan uskottavuutta. Tekemissäni haastatteluissa osa lesbokatsojista koki hankalaksi määritellä, mikä tekisi Valeriesta lesbon. Niinpä osa heistä tukeutui Vivica Bandleriin (ja hänen biseksuaalisuuteensa) todisteena siitä, että Valerie on lesbo. Toisaalta oli niitäkin, jotka eivät tienneet vielä Bandlerin biseksuaalisuudesta ja kiinnostuivat asiasta vasta elokuvan nähtyään:

"Muistelen, että elokuvaa katsoessani tiesin sen kertovan Erik von Frenckellin perheestä ja erityisesti hänen tyttärestään. Nimi Vivica Bandler ei tuolloin sanonut minulle mitään erityistä, joku tunnettu teatteriohjaaja. Vasta nähtyäni elokuvan aloin kiinnostua Vivica Bandlerista ja hänen tekemisistään ja siitä mahdollisuudesta, että hän on lesbo." (35-vuotias lesbo)

Jäähyväisillä oli myös roolinsa itseään etsivien lesbojen elämässä. Valerien/Vivican kokemukset antoivat heille perspektiiviä tarkastella omaa elämää suhteessa fiktioon ja todellisuuteen. 33-vuotias lesbonainen kirjoittaa: "Tuohon aikaan eläessäni ensimmäisiä vuosia lesbona 1980-luvun alun Suomessa olivat ulkopuolisuuden tunnot, kokemukset marginaalisuudesta ja omasta voimattomuudesta aika vahvoja. Juuri sen tähden tuo katkera tappio, jonka Valerie joutuu elämään, järkytti myös minua. Pelkäsin omia tulevia katkeria tappioita ei välttämättä rakkaussuhteissa, vaan elämässä ylipäänsä. Ehkä onkin surullista se, että tutustuin ensin heikkoon ja nujerrettuun Vivicaan/Valerieen, alle 30-vuotiaaseen Vivicaan, Vivicaan, joka ei ollut vielä tavannut Tove Janssonia. Vastaanottaja tuntemattomassa Bandier kirjoittaa, kuinka hän tapasi Janssonin, kun kumpikin olivat 30-vuotiaita. Jansson antoi Bandlerille rohkeutta tulla taiteilijaksi ja Bandler antoi Janssonille rohkeutta kehittyä ihmisenä."

35-vuotiaalle naiselle Jäähyväiset oli vapauttava kokemus: "Katsomistilanteesta muistan sen, että tuijotin filmiä hievahtamatta ja kävelin sitten kotiin täysin omissa maailmoissani. Olinhan niin äärettömän onnellinen siitä, että olin nähnyt valkokankaalla elävien ihmisten esittämänä jotain sellaista, mitä olin aina tuntenut mutta mille en ollut saanut missään vastakaikua."

Jäähyväiset maailmalla

Suomessa Jäähyväiset sai vajaat 20 000 katsojaa, ja vuoden 1982 katsojatilastoissa elokuva sijoittui 13. sijalle 17 kotimaisen ensi-illan listalla. Muutoin 1980-luvun valkokankaat olivat kotimaisen elokuvan suhteen lähinnä Uuno Turhapuro -elokuvien valtakuntaa. Pitkäikäisen ja laajalevikkisen Jäähyväisistä teki sen lähes 15-vuotinen kierto ulkomaisilla festivaaleilla, joille sitä pyydettiin erityisesti nais- ja lesboteemansa ansiosta koko 1980-luvun ja vielä 1990-luvun alussa.

Vaikka suomalainen kritiikki tai elokuvasta jaettu julkisuusmateriaali ei Jäähyväisten lesboteemoista puhunut, niin London Film Festivalin skandinaavisen elokuvan sarjassa näytetty Jäähyväiset esiteltiin festivaalin katalogissa lesboteemoja sisältävänä: "Yhdessä elokuvan herkimmistä kohtauksista hän [Valerie] ymmärtää olevansa lesbo."

Suomen elokuva-arkiston kansainvälistä kulttuurivaihtoa hoitavan Satu Laaksosen mukaan Jäähyväiset kuului 1980-luvulla arkiston kansainvälisesti suosituimpiin elokuviin. Eniten elokuvaa tiedustelivat lesbo- ja homoelokuvan festivaalit. 1990-luvun puolivälinjälkeen elokuvaa ei ole enää juuri kysytty, mutta Laaksosen mukaan eri festivaalit pitivät aikoinaan varsin tärkeänä sitä, että ne saivat Jäähyväiset ohjelmistoihinsa.

Tuija-Maija Niskanen ei ollut missään vaiheessa tietoisesti tehnyt Jäähyväisistä lesbokuvausta. Hän muistaa kuitenkin hyvin, että varsinkin Amerikassa elokuvan lesbotematiikka nousi esiin yleisökeskusteluissa, ja joskus se herätti kuumiakin tunteita. Eräässäkin keskustelutilaisuudessa Niskaselta kysyttiin avoimesti, onko hänen elokuvansa taustalla myös omia henkilökohtaisia kokemuksia. Kun Niskanen kielsi ja alkoi selittää, miten hän oli ajatellut miehen ja naisen välistä tunnetta rakkauskohtauksia kuvatessaan, "niin ainakin kymmenen naista nousi ja poistui salista".

Elämää on ensi-illan jälkeenkin

Jäähyväiset on kiinnostava tapaus suomalaisen tai suomalais-ruotsalaisen elokuvan historiassa, koska sillä on ollut poikkeuksellisen pitkä elämänkaari. Suurin osa elokuvista elää aikansa ensi-iltakierroksella, päätyy mahdollisesti videolle ja esitetään lopuksi televisiossa. Jäähyväiset sai erityisyleisönsä kautta lähes 15 vuoden aikana harvinaisen monta innostunutta vastaanottoa lukuisissa erilaisissa tilaisuuksissa.

Jäähyväisten lesbokatsojien kommentit kertovat, miten voimakkaasti elokuvan merkitykset syntyvät vastaanotossa. Kun niitä vertaa Jäähyväisten vastaanottoon lehdistössä, huomaa selkeästi, että elokuvalla voi olla yhtä monta tarinaa kerrottavanaan kuin sillä on tulkitsijoitakin.

Elokuva voi olla osa sosiaalista kokemusta, jossa luodaan yhteenkuuluvuutta ja vahvistetaan omaa identiteettiä. Kun esimerkiksi Vivica Bandler ja hänen taustansa von Frenckellin vaikuttajasuvun edustajana kiinnosti julkisuutta, lesbokatsojille tärkeää oli yksityishenkilö Bandler ja hänen intiimi henkilöhistoriansa. Valerista ja Bandlerista tämän esikuvana tulijoillekin itseään etsiville lesboille vertailukohtia, johon he testasivat omia tuntemuksiaan. Katsojat samastuivat Jäähyväisiin myös siten, että elokuva alkoi edustaa lesbojen kokemusta. Näin elokuvalle syntyi maine, joka vain vahvistui elokuvan kiertäessä tilaisuudesta toiseen tämän maineen perusteella.

Essee on julkaistu alunperin vuonna 2000 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 9.

 

Viitteet

[1] Vuonna 1982 pidettiin ensimmäinen valtakunnallinen lesbotapaaminen, ja sitä seurasi nopeasti lesbojen Akanat-ryhmän perustaminen 1983. Ryhmän ensimmäinen lehti Leila-Sanomat ilmestyi jo edellisenä vuonna. Sen edeltäjänä voidaan pitää Setan naisten pari kertaa ilmestynyttä Pärrää ja seuraajana Torajyvää. Syksyllä 1987 alkoi Naisliitto Unionissa lesbolaisuutta käsittelevä keskustelufoorumi "Torstai-Akanat", jota pian alettiin kutsua nimellä Akana-makasiini. Syksyllä 1987 perustettiin ISA ASP -seura yli 30-vuotiaille tai muuten "varhaisvanhoille" naisille. Lesbotutkimusverkosto puolestaan sai alkunsa keväällä 1990.

 

Lähteet

Kangasniemi, Hanna: "Lesbokatsojat ja Jäähyväisten tekijyys" teoksessa Kinisjärvi, Raimo – Malmberg, Tarmo – Sihvonen, Jukka (toim.), Elokuva ja analyysi. Katsauksia elävän kuvan erittelyyn ja tulkintaan. Helsinki 1994.

Lehtileikekansio Jäähyväiset, Suomen elokuva-arkisto.

Satu Laaksosen Jäähyväisten kansainväliseen levitykseen liittyvä kirjeenvaihto. Säilytyspaikka: Suomen elokuva- arkisto.

Terhi Saarinen: "Alussa oli kellari. Helsinkiläisen lesboyhteisön historia". Naisten Ääni 2/90.

SETA 20 vuotta -kalenteri, 1994 ja Terhi Saarisen SETA:n kalenteria varten laatima muistio lesbokulttuurin merkkipäivistä 1980-luvulla (julkaisematon).

 

Haastattelut

41 Jäähyväiset-elokuvan katsoneen lesbo- ja bi-naisen kaavakekysely sekä kuuden lesbo- ja bi-naisen vapaamuotoinen haastattelu. Haastattelija Hanna Kangasniemi vuosina 1992–93.

Puhelinkeskustelu SETA:n historiaa tutkineen Terhi Saarisen kanssa 15.5.1993.

Tuija-Maija Niskanen haastattelu Helsingissä 26.1.1993 . Haastattelijana Hanna Kangasniemi. Nauha ja sen puhtaaksikirjoitettu ja tarkistettu versio Kangasniemen hallussa.

Vivica Bandlerin puhelinhaastattelu 20.1.1993. Bandlerin tarkastama, puhtaaksikirjoitettu haastattelu Kangasniemen hallussa.