Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Elokuva Siljasta

Aarne Laurila

Jack Witikan Silja – nuorena nukkunut (1956) oli toinen filmatisointi F. E. Sillanpään varsin suositusta romaanista Nuorena nukkunut (1931). Elokuva karsi romaania ja keskittyy Siljan tarinaan. Siinä painottuu erityisesti vahva näyttelijätyö: muun muassa Heidi Krohn nimiroolissa, Aku Korhonen Rantoon professorina, Emmi Jurkka, Kaarlo Halttunen, Jussi Jurkka.

Kerran, joskus siellä 1920-luvun alussa, kun olin kävelyllä Hämeenkyrössä, meni muuan piikatyttö pirtistä navettaan siinä minun editseni. Hän tervehti kävelevää kirjailijaa iloisella katseella, joka ilmaisi neitseellistä puhtautta. Minä tiesin, että hänen isänsä oli ollut talollinen, mutta jostain syystä – ei mistään häpeällisestä syystä – oli talostaan hävinnyt. Minä en muista tytön nimeä, tuskin hänen muotoakaan enää. En tunne hänen myöhempiä kohtaloitaan ja tuo käsitys hänen suvustaan saattoi aivan hyvin olla erehdys. – Sekoitin sen ehkä johonkin toiseen tapaukseen. Mutta hän saattoi olla Siljan alku, tuon tytön, joka – jos nyt saan tässä vähän röyhistää rintaani – on joutunut edustamaan suomalaista piikatyttöä kautta sivistyneen maailman.

Noin on F. E. Sillanpää muistellut.

Näytäntökaudella 1955–56 Sillanpään teokset johtivat kahteen elokuvaan: esikoisromaanin Elämän ja auringon filmatisointi, Roland af Hällströmin Poika eli kesäänsä, tuli julkisuuteen marraskuussa 1955 ja Jack Witikan Silja – nuorena nukkunut 27.4.1956. Kassilan Elokuu oli tuleva saman vuoden syksyllä.

Katsellessani nyt jälleen Witikan Siljaa väikkyi mielessäni kaksi mahdotonta mahdollisuutta. Ensiksi: nähdäpä elokuva tuntematta Sillanpään romaania! Toiseksi: miltä vaikuttaisi nyt samaisen kirjan ensimmäinen elokuvasovitus, jonka Teuvo Tulio teki v. 1937? Jonkun toisen – vaan ei enää minun – käy päinsä katsella Witikan elokuvaa vapaana alkuperäisteoksen vaikutuksesta; olen ollut huomaavinani muuten paljonkin lukevia nuoria, joiden tuntemista suomalaisista kertojista taitaa Veijo Meri olla vanhin. Tulion Nuorena nukkunutta ei sen sijaan kukaan voi enää nähdä, koska kopioita ei ole tallella. Tuliolla oli ollut rinnallaan paljon silloista nuorta voimaa, myöhempien aikojen kuuluisuuksiakin: Tulion kanssa käsikirjoitusta laatimassa Yrjö Kivimies, kuvaajana Erik Blomberg, näyttelijöinä mm. Regina Linnanheimo, Otso Perä, Kaarlo Angerkoski ja Kille Oksanen, joka myös lavasti. Historioitsijat näyttävät arvostavan tätä elokuvaa. Näin elokuvan kolmisenkymmentä vuotta sitten. Mieleeni on jäänyt se, että Regina Linnanheimo tuskin oli otollinen Siljaksi ja että Rantoon huvilaan, Siljalle tärkeän professoriukon kotiin, oli sisustettu 30-luvun moderni ihannekeittiö.

Tulion ja Witikan töiden välillä on melkein kaksi vuosikymmentä. Tulio ohjasi Nuorena nukkuneen Suomessa ja Suomelle, joka vielä oli maatalousmaa. Kansasta suuri osa eli siinä elämänpiirissä, josta Sillanpää kirjoitti. Romaanin ensimmäiset filmaajat saattoivat luottaa myös siihen, että heti ilmestyessään 1931 innostuneesti vastaan otettu kirja vetää yleisöä elokuvateattereihinkin. Witikan elokuvan ensi-ilta oli kutakuinkin tasan 25 vuotta Sillanpään romaanin ilmestymispäivän jälkeen. Kuten yleensä siirryttäessä taiteesta toiseen mahtoi käsikirjoituksen tekijällä Juha Nevalaisella, ohjaajalla ja tuottaja Veikko Itkosella olla kaksi vaihtoehtoa: kuvittaa kirja sellaisenaan elokuvan keinoin painottaen ehkä toisin kuin Tulio tai tavoitella Sillanpään romaanin sisintä ja sitten pyrkiä aivan itsenäiseen taideteokseen.

Näyttelijöinä taattuja valintoja

Filmiin oli varustauduttu vahvoin näyttelijävoimin. Rantoon professorina, "suorasukaisena pörhiäisenä", oli Aku Korhonen. Suuren näyttelijän luontevalla arvovallalla hän nostaa esiin huumorin, jota Sillanpäästä ei aina muisteta ja joka todistaa miehen – niin kirjailijan kuin professorin – olevan tasapainossa elämän kanssa. Sen psykologisen tajun, jota professori osoittaa, Aku Korhonen antaa huokua korostelematta: kun Siljalla ei ole rakkauteensa enää ulkonaisia mahdollisuuksia Armaan lähdettyä ja kun maa huojuu sisällissotaa kohti, professori toteaa kuumeesta toipuneen tytön tarvitsevan navettailmaa. Neuvo tulee asiallisena ja realistisena, mutta henkien hellyyttä ja kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. Kirkonkylän leipurirouvan kestoltaan vähäiseen osaan oli siihenkin maaginen näyttelijä: Emmi Jurkka käy sisällöltään toisenlaisen, mutta teholtaan samanveroisen puhelinkeskustelun kuin puolitoista vuotta aiemmin Erik Blombergin Jotuni-filmissä Kun on tunteet. Nyrki Tapiovaaran Miehen tiessä Emmi oli vetänyt Ahrolan Paavoa Tussalan Lyytin puoleen.

Taattuja valintoja olivat niin ikään Siljalle läheisimpien miesten esittäjät. Kaarlo Halttuselle luontui Kustaan hyreksivä hyvyys sisäisesti vapaan ihmisen merkkinä, ja Jussi Jurkka oli omiaan juuri sellaiseen rakkauteen, jota Armas osoittaa Siljaa kohtaa. Se rakkaus oli tälle nuorukaisellekin kertakaikkista ja palavaa, mutta samalla Jussi Jurkan Armaassa on etäisyyden häivähdys. Armas rakastaa Siljaa, mutta hän on myös kuin omassa olossaan. Kuten ei romaanissa, ei filmissäkään tule mieleen tavanomaisen onnellisen lopun mahdollisuutta.

Heidi Krohnille Silja oli hänen siihen asti suurin elokuvaroolinsa. Tuntuu siltä, että hän Witikan tavoitteet tajuten oli herkistynyt kuuntelemaan Siljaa ja aavistanut neidon yksinäisyyden. Muutamia henkilöitä – isänsä, professorin, Armaan, viattomana vainotun torppari Teliniemen – Silja kohtaa palavin sydämin ja alttiina hyvälle. Silja on myös ikään kuin aristokraattinen, niin kuin naisen puhtautta kunnioittava kirjailija oli ajatellutkin.

Pienissäkään osissa eivät näyttelijät petä. Kaksi parhaiten näkyvää isäntää, Kullervo Kalskeen esittämä Siiveri ja Pentti Irjalan Kierikka, nousevat Länsi-Suomen maaperästä sen todellisuutta hyvin vastaten. Kiivaasta Siiveristä tulee isäntien väkivahva edustaja syksyn 1917  maatalouslakkoihin. Tiukkuutensa hän maksaa sitten punaisten lyhyen vallan aikana hengellään. Irjalan luonnehtimana Kierikka on näennäisesti pehmeämpi eläjä, mutta hänenkään realismistaan ei ole epäilystä. Hänenlaiselleen paikallistason talouselämän arkiselle ihmiselle on Silja Salmelus käsittämätön ja lähinnä hyötymisen kohde, kuten Sillanpää kertoi.

Yhteiskunnallisen asteikon toista päätä ovat Siljan ensimmäisessä palveluspaikassa Nukarilla ahertava Väinö (Pentti Siimes), jolle Silja on saavuttamaton tavoite ja joka elokuvassa – kirja ei tästä kerro – nähdään aikanaan kuolemaantuomittujen jonossa, ja Manta (Elvi Saarnio), jonka kohtalo heiluu rajusti piian ilojen ja ylenkatsotun aseman, lihallisen naisen voimantunnon ja raskauteen yksinään jätetyn ihmisen epätoivon välillä. Harkitusti asettuvat kokonaisuuteen myös Oke Tuurin esittämä Amerikan Ville, joka veljensä talossa yrittää Siljaa, sekä Tommi Rinteen Tonttilan Oskari, johon Sillanpää on sisällyttänyt töllin nuorukaisen rennon voiman ja omanarvontunnon ynnä myös tosiasiallisen arkuuden. Aino Lohikoski on tarkasti vaistonnut professorin orpanan Sofian aseman. Sofian ja professorin välillä on lämpöä ja hyvää tuulta sekä toistensa kunnioittamisen hienonhienoja sävyjä.

Näin ovat elokuvassa henkilöt kaikki kohdallaan. Ohjaaja ja näyttelijät ovat herkästi ajatelleet itse kunkin ihmisen luonteen ja tehtävän. Usein saattaa toivoa enemmänkin, mutta enpä oikeastaan usko, että valitulla tiellä olisi voitu tämän pitemmälle edetäkään. Eteneminen olisi jo vaatinut toista, rohkeampaa ja epävarmempaa linjaa kuin Witikan viitoittama hienovarainen kuuntelu. Kalle Peronkosken ohjaamat kamerat etsivät ja löytävät näiden ihmisten arkiset ja pyhäiset ilmeet pehmeästi. Tuntee myös elokuvan tekijäin pitävän tätä elämäkertaa arvokkaana ja vähintäänkin mielenkiintoisena.

Siljan suosio

Sillanpään romaanin suuren ja nopean menestyksen selitykseksi eivät riitä vain sellaiset korkeat taiteelliset seikat kuin ihmiskuvauksen herkkyys, sanonnan runollisuus tai koko kerronnan levollisuus, tuskinpa kirjan pitkä odotuskaan, ei mikään yksinään. Tekee mieli uskoa, että Sillanpään kauniista kirjasta, sen lukemisen korkeasta elämyksestä, tuli myös poikkeus pula-ajan ankeuteen. Tekijän ei ole tietenkään tarvinnut tätä tarkoittaa, mutta osan kirjojen historiaa kirjoittaakin lukijakunta, milloin tietoisesti, milloin tiedostamatta. Siljan kohtalossa oli myös sitä haikeaa suloa ja onnettomuuden onnea, joka aina on vedonnut meihin. Muistettakoon sekin, että 30-luvun alun Suomessa oli se tuberkuloosi, mikä surmasi Siljankin, vielä pelottava tekijä, tuhansien heikkojen tuho. Yhä rakennettiin suuria parantoloita, Alvar Allon ensimmäisiä näkyviä voittoja oli menestys Paimion parantolan suunnittelukilpailussa. Sillanpää itse oli 20-luvulla kirjoittanut puukosta, pirtusta ja tuperkelista Suomen kansan vitsauksina. Siljan kuolema liikutti.

Oli siis sekä esteettisiä että eräänlaisia yleisöpsyykkisiä perusteita Nuorena nukkuneen suosioon. Arvostelijat tarjosivat innostavia otsikoita: Suomalaisen kansansielun herkin ilmaisu – Mestarillinen romaani – Eräs suomalaisen kirjallisuuden suurimpia tuotteita – Suurta ihmiskuvausta. Jo ilmestysmisvuotensa syksyllä romaani ilmestyi ruotsiksi ja 1932 saksaksi ja norjaksi, 1933 tanskaksi ynnä sekä Englannissa että Yhdysvalloissa englanniksi, 1934 italiaksi, hollanniksi, puolaksi ja tsekiksi. Kääntämisen nopeus ihmetyttää vielä tuota aikaa paljon kansainvälisemmällä 80-luvullakin, jolloin hyväkin suomalainen kirja vain verkkaan etenee Pohjoismaita kauemmaksi. Leviämistä edistivät Nobel-huhut, ja luultavasti eteerisen kaunis kertomus monessakin maassa vastasi sisäisiin hiljaisiin odotuksiin noina vuosina, jolloin työttömyys vielä painoi ja äärimmäisyysliikkeet etenivät Euroopassa.

Mutta mieli tekee mietiskellä Nuorena nukkunutta myös Sillanpään omia vaiheita vasten. Hän oli lähtenyt julkisuuteen biologista koulutusta saaneena kehitysuskon edustajana. Maailmansota merkitsi hänelle ja hänen kaltaisilleen raskasta pettymystä: ihmiskunta oli sittenkin antautunut alhaisoviettien valtaan – tuollaista sanaa Sillanpää käytti. Itse hän loi eettisesti itsenäisen Hurskaan kurjuuden, jollaisia teoksia ei välittömästi veljessodan jälkeen muita kirjoitettu eikä julkaistu, ei ole julkaistu myöhemminkään. Samalla kun Sillanpää osoittaa tajuavansa sisällissotamme yhteiskunnallisen luonteen – "vasta valkoisten tultua kuultiin, että se oli vapaussotaa" – hän tuntee ihmiset sisimmiltään tasa-arvoisiksi, myös torppari Johan Toivolan ja hänet teloittaneen jääkärin. Kirjailija kurkottautui korkeaan näkymättömään todellisuuteen.

Sillanpäälle 20-luku oli tukala. Valtiollista vapautta synkensi Suomessa pitkään kostonhenki. Vuonna 1923 Sillanpää laajassa mietekirjoituksessa Omistani ja omillani ilmaisi pasifisminsa. Aineelliset huolet lisääntyivät, sillä nuoren kirjailijan tulot eivät kasvaneet yhtä rintaa perheen tarpeiden kanssa. Sillanpää kirjoitti novelleja, jotka kuuluvat suomalaisen suppean proosan silloiseen ja pysyvään parhaimmistoon, mutta häneltä penättiinkin romaania. Sitä odottivat arvostelijat, yleisöjä kustantaja WSOY, joka sitten kyllästyikin vitkaan työskentelevään kirjailijaansa. Romaanihankkeita oli ja hedelmällisin niistä, juuri Nuorena nukkunut, oli ollut tekeillä 20-luvun alkuvuosista saakka. Siirtyminen WSOY:ltä Otavan kirjailijaksi laukaisi vuosikymmennen lopulla taloudellisen ja myös henkisen patoutuman. Uusi kustantaja uskalsi sijoittaa kirjailijaan. Kun Nuorena nukkunut ilmestyi 1931, tuli Miehen tie jo seuraavana vuonna ja Ihmiset suviyössä 1934. Niiden rinnalla valmistui novelleja, kertomuksia, tunnelmapaloja.

Kun Sillanpään elämäntyötä voi jo katsella kokonaisuutena, tuntuu mainituilla kolmella romaanilla olevan yhteyksiä. Sillä, mitä niiden henkilöille perinteellisessä maalaisympäristössä tapahtuu, näyttää olevan kirjailijalle ikään kuin henkilökohtaista merkitystä. Miehen tiessä löytää kaksi nuorta voimakasta ihmistä toisensa. Vormiston Alma ja Ahrolan Paavo kohtasivat jo aikaisin, ja sen jälkeen vielä harhaillessaankin he tuntevat toistensa olemassaolon ja keskinäisen yhteytensä. Kun he lopulta kiintyvät pysyvästi toisiinsa, he tavoittavat tasapainon myös suhteessa ympäristöönsä. Maa on vankka heidän henkilökohtaisen elämänsä alla, ja biologinen onni ympäröi heitä.

Se tuntuu myös eeppisessä sarjassa Ihmiset suviyössä. 20-luvulla Sillanpää oli novelleissaan arvostellut sekä talollisten että pieneläjien ahneutta ja ahtautta. Kaikki kritiikki on nyt vaiennut, ja kirjailija vain ikään kuin kuuntelee elämää, syntymistä, rakkautta ja kuolemaa. Sillanpää kirjoittaa niin hyvin, että myös lukija tuntee harmonian, joka musiikin tapaan suodattuu häneen. Kirjan viimeisillä riveillä päättävät toisensa löytäneet Helka ja Arvid, että jos heidän on joskus koettava jotakin alhaista ja arkista, ei se voi tapahtua tässä vanhassa perintötalossa. He puhelevat myös siitä, miten kaunis on arkinen viikko töineen ja ponnistuksineen. Enää ei ole kovia isäntiä eikä saitoja emäntiä eikä piikoja kohdella huonosti eivätkä rengit irvistele talojen ruokaa. Yhteiskunnallisia rotkoja ei näy. Sillanpää oli tuntenut välttämättömäksi rakentaa tällaisen maailman, jossa ihminen vaistosi biologisen osansa olemassaolon kokonaisuudessa, suostui siihen ja antoi sen ravita.

Kirjallisuuden ja elokuvan vihanta

V.A. Koskenniemi oli esitellessään Nuorena nukkunutta todennut siinä kaksi romaania, isän ja tyttären. Juha Nevalaisen elokuvakäsikirjoitus lähtee – heti alkuun sijoitetun kapinaväläyksen jälkeen – liikkeelle Siljan äidin kuolemasta, Hilmaa ei filmissä muuten ole. Elokuvan tekijät menivät vieläkin pitemmälle: Salmeluksen Kustaakin ennättää olla vain saattelemassa tyttärensä rippikoulusta alkavaan aikuisuuteen. Elokuvasta tuli vain Siljan tarina.

Keskittämiseen on ollut järkeviä syitä. Supistamalla kokonaisuudesta kolmanneksen verran on saatu aikaa syventyä Siljaan paremmassa rauhassa. Tämä on ollut myös juuri sellaista uudelleen hahmottamista, jossa elokuva, siis toinen taide, vapauttaa sidonnaisuudesta alkuperäisteokseen.

Tämän alkuperäisromaanin aliotsakkeena on "Vanhan sukupuun viimeinen vihanta". Elokuvassa tämä vihanta oksa on varoen ja melkeinpä hellästi leikattu eroon puusta. Me siis tapaamme myös Kustaan ja näemme, miten rakkaasti – vaikka ilman yhtään rakkauden sanaa – hän jättää tyttärensä, mutta Sillanpään taaksepäin avaamat pitkät yhteydet katsoja tietää vain romaanin perusteella. Itse romaanissa on kyse sukupolvien mittaisesta kehityksestä, jota Sillanpää nimenomaisesti käsittelee kahden polven osalta antaen tietoja myös kolmannesta, Kustaan isästä. Kustaan vaimo Hilma toi Sillanpään romaaniin ristiriitoja ja dramatiikkaa: kaunispiirteinen nuorukainen Kustaa rakasti häntä puhtaasti ja lähes epäröimättä, mutta Hilman kotiväki – nyt kirjailija näyttää ahneutta vähäväkisten piirissä – muodostui hänelle koettelemukseksi. Sen kestäminen, tuo Kustaan nousu materialismin yläpuolelle, on romaanissa yhtä tärkeä asia kuin Siljan puhtaus.

Olen huomannut Nuorena nukkuneesta saamani lukuvaikutelman vaihtelevan eri kerroilla. Toisinaan kirja loistaa autereisena, toisinaan se tuntuu monipuoliselta elämän kuvalta. Erikoislaatuinen on suhde työhön. Hurskaassa kurjuudessa oli tehty työtä ja tekee sitä Miehen tienkin väki. Kustaan ja Siljan historiassa sitä on vain muutamassa kohtauksessa, mutta silti on työtä tekevä maailma ympärillä. Sillä ei ymmärrettävästi ole juuri tilaa elokuvassa. Sitä tuskaa, mitä tarvitaan ikään kuin Siljan kirkkauden vastapainoksi, on filmissä vuoden 1918 tapahtumien korostuksena. Se on yksi mahdollisuus – kirjassakin rakastava tyttö ja raaka sota ovat vastakohtia – mutta tuota sukupolvien koettelemusten osuutta se ei vastaa. Meidän hempeän romanttisille odotuksillemme elokuvan tekijät antavat periksi, kun Siljan opastettavaksi sattuvista valkoisista toinen on Armas. Sillanpää ei tehnyt tällaista temppua.

Oikeudenmukaisuus edellyttäisi Witikan ja hänen kumppaneittensa työn arvioimista suomalaisen elokuvan silloisen kokonaisuuden huomioon ottaen. En pysty siihen vertailuun. Varmaan ajat ovat muuttuneet: tuskin Nuorena nukkuneeseen enää kaivattaisiin musiikkia soimaan kaiken aikaa kuten George de Godzinskyn enimmäkseen viihteelliset sävelmät soivat. Romaanin syntyaikoina Sillanpää kävi usein yliopiston juhlasalissa sinfoniakonserteissa. Siitä maailmasta voi kuulla kaikuja kirjassakin. Nykyään elokuvataide uskaltanee luottaa jo pelkkään kuvaankin joissakin sellaisissa kohtauksissa, joihin 50-luvulla luultiin tarvittavan myös musiikkia. Sillanpään taiteen eräs osa on hiljaisuus. Teatteriin, näytelmäksi, on Sillanpään tekstejä ollut vaikea saada, parhaiten se on onnistunut joissakin elämäkertaan vievissä kyröläiskohtauksissa. (Tätä kirjoitettaessa ovat juhlavuoden näytelmäsovitukset vielä edessä.) Kuunnelman ominaislaatu on jo hieman lähempänä Sillanpään kertomatapaa, hänen taiteensa peruspiirrettä. Sen todisti Urpo Lauri Hiltulla ja Ragnarilla. Kirjoissaan Sillanpää on aina itse läsnä, joskus välittömästi puhellen ja kaiken aikaa ainakin eräänlaisena näkymättömänä hahmona, joka suhteuttaa kulloisetkin tapahtumat pitkiin ja suuriin kokonaisuuksiin. Suhtautuminen on lähes aina myös biologinen.

En osaa neuvoa, miten tämän olisi ilmaissut esim. Nuorena nukkunutta filmattaessa. Ihanatkaan kuvat luonnosta eivät riitä, ei liioin yleinen tieto, että useimmat Sillanpään henkilöt elävät luonnon kiinteänä osana. Salmeluksen Kustaan ja Siljan romaanissa on mietiskelyn kohteena myös suvun elämisen voima.

Jonkun kokeilematta – kokeilijoita tuskin on – emme saa tietää, tohtisiko suomalainen elokuva nyt käsitellä Nuorena nukkunutta jo rohkeasti, irrottautua tunnustelemaan, mitä kaikkea Sillanpäällä oli tapahtumien ja kohtausten takana. Witikan ja Peronkosken herkkyys johti jo muutamina tuokioina tuohon suuntaan. Mutta Sillanpään perusominaisuudet asettavat hänen tulkitsijansa elokuvassa koetteelle, josta luultavasti voi selviytyä vain hyvin itsenäisellä otteella. Sillanpää oli rohkeampi kirjailija kuin enää huomaammekaan ja Nuorena nukkunut enemmän kuin kahden nuoren rakkauskertomus. Mitä elokuvataide tekisi nyt esim. Hiltusta ja Ragnarista, mitä Hurskaasta kurjuudesta tai Ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta, ikääntymisen runoudesta?

Essee on alunperin julkaistu vuonna 1989 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 5.