Ohjaaja, näyttelijä, teatterinjohtaja

Mykkäkaudella näyttelijänä valkokangasdebyyttinsä tehneestä Glory Leppäsestä tuli 1936 Suomen ensimmäinen naispuolinen elokuvaohjaaja. Leppänen teki elämäntyönsä ensin Suomen Kansallisteatterissa näyttelijänä ja vuodesta 1936 teatterinjohtajana Turussa, Viipurissa, Porissa, Tampereella ja Helsingissä.


Pariisin oopperan suomalaistähden Aino Acktén ja lakitieteen tohtori Heikki Renvallin esikoinen Glory Renvall syntyi Pariisissa 1901. Kulturelli perhe oleskeli vuorotellen Pariisissa ja Helsingissä, ja Renvall kävi Helsingin Suomalaista Yhteiskoulua. Reputettuaan matematiikan ylioppilaskirjoituksissa Renvall päätti hakeutua teatteriin. ”Mistä ajatus teatteriin menosta oli tullut mieleeni? En tiedä. Yhtäkkiä vain selvisi minulle, että minun oli EHDOTTOMASTI päästävä teatteriin,” hän kirjoitti muistelmissaan.

20-vuotias Glory Renvall aloitti Suomen Näyttämöopiston 1920, jonka jälkeen hän näytteli Suomen Kansallisteatterissa 1922–1936. Näyttämöllä hänen ominta alaansa olivat intohimodraamojen vahvat naisroolit. Musikaalinen ja laulutaitoinen Renvall viihtyi myös laulunäytelmissä. Glory Renvall meni 1924 naimisiin näyttelijä Aarne Leppäsen kanssa. Avioliitto kesti miehen varhaiseen kuolemaan asti 1937.

Glory Leppänen teki valkokangasdebyyttinsä mykkäkaudella. Hänet nähtiin pienissä rooleissa Suomi-Filmin elokuvissa Anna-Liisa (1922) ja Suursalon häät (1924). Leppänen näytteli seuraavaksi karkeita ja huumorintajuttomia naisia komedioissa Runoilija muuttaa (1927) ja Rovastin häämatkat (1931). ”Näyttelijät näyttelivät niin kuin olisivat teatterin lavalla, siihen aikaan harva osasi elokuvanäyttelemisen tekniikkaa. Ei ollut ohjaajia ja tehtiin niin kuin luultiin, että piti tehdä. Kyllähän se ihmisiä nykyisin naurattaa, mutta tosissamme me olimme,” Leppänen muisteli mykkäkauden elokuviaan Katso-lehdelle 1977.

Työskenneltyään yli kymmenen vuotta näyttelijänä Glory Leppänen hakeutui 1933 Wieniin Max Reinhardt -seminaariin opiskelemaan ohjausta. Tämä oli Suomen oloihin nähden poikkeuksellista. Vuoden kestävän opiskelun aikana opiskelijat tutustuivat perusteellisesti jokaiseen teatterityössä esille tulevaan alaan. Opiskelu sisälsi mm. näyttämörakennelmien, sisustus- ja pukutyylien tuntemusta, ohjausharjoittelua ja ohjaustyön tarkkailemista, luentoja sekä laulu- ja liikuntaharjoituksia. Leppänen kuvaili myöhemmin vuotta Max Reinhardt -seminaarissa elämänsä merkittävimpiin kuuluvaksi ajaksi.

Suomeen palattuaan Leppänen jatkoi työtään Suomen Kansallisteatterissa sekä näyttelijänä että ohjaajana. ”Minua hieman jännitti, mitä entiset työtoverini sanoisivat, kun ryhdyin heitä ohjaamaan. Sitä paitsi olin nainen. Se oli jotain vallan tavatonta teatterissa siihen aikaan. Kaikki meni hienosti. Sain suuria ohjaustöitä ja onnistuin niissä niin hyvin, että aloin olla jonkinlainen ohjaaja-poppari,” Leppänen on muistellut.

Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtajan ja pääohjaajan Erkki Karun kuollessa yllättäen, Toivo Särkkä kiinnitti Glory Leppäsen ohjaamaan komedian Onnenpotku (1936), jonka pääosassa nähtiin Yrjö Tuominen ja Ester Toivonen. Leppäsestä tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen ohjaaja.

"Arvi Kivimaa oli kerran välittänyt minulle maisteri Särkän puolesta ehdotuksen, enkö kokonaan antautuisi filmin palvelukseen ohjaajana. Olin vastannut, että koska olin kouluttanut itseni teatteriohjaajaksi, tahdoin nyt ensin kokeilla voimiani valitsemallani alalla, johon olin uhrannut niin paljon aikaa ja varoja. Mutta nyt päätin yrittää filmin ohjausta lystin päiten,” Leppänen kirjoittaa elämäkerrassaan. ”Ja hauskaa meillä oli filmatessamme Fredrikinkadun varrella olevassa entisessä punatiilisessä kasarmissa. En tietenkään tiennyt hatin tattia filmitekniikasta. Pari kertaa olin kyllä ollut mukana kotimaisissa alkuaikojen filmeissä, siinä kaikki." Leppänen sai Särkältä tilaisuuden käydä Ruotsissa Råsundassa seuraamassa kun Ingrid Bergman ja Gösta Ekman kuvasivat Intermezzoa (1936) Gustaf Molanderin johdolla. Onnenpotku jäi Glory Leppäsen ainoaksi elokuvaohjaukseksi; kiinnostusta olisi riittänyt, mutta aikaa ei.

Glory Leppänen siirtyi 1936 Suomen Kansallisteatterin näyttelijästä ja ohjaajasta Turun Teatterin johtajaksi ja 1938 Viipurin Kaupunginteatterin johtajaksi. Hän oli Mia Backmanin jälkeen toinen naispuolinen teatterinjohtaja Suomessa. Teatterinjohtajan työn lisäksi Leppänen harjoitteli sodan aikaan lääninsairaalassa ja oli lottakomennuksilla Itä-Karjalan kenttäsairaaloissa.

Leppänen toimi Porin teatterin johtajana 1940-43 ja siirtyi sodan jatkuessa johtajaksi Tampereen Teatteriin. Menestyksekkään kuusivuotisen johtajakauden jälkeen Tampereen Teatterissa Leppänen valittiin Helsingin Kansanteatterin johtajaksi 1949. Leppänen palkittiin Pro Finlandia -mitalilla 1951 ja vuonna 1954 hänelle myönnettiin Suomen Akatemian apuraha, jolla hän matkusti kolmeen kertaan ulkomaille.

Leppänen irtautui teatterityöstä 1957; hänen viimeinen ohjaustyönsä oli Shakespearen Henrik IV. Teatteriuransa jälkeen Leppänen julkaisi useita kirjoja: sukulaistensa elämäkertoja, jännitysromaaneja (mm. Eski on kuollut, 1966, ja Pääosassa kuolema, 1967) ja sekä omat muistelmansa Elämäni teatteria (1971). Glory Leppänen menehtyi 77-vuotiaana 1979 äkilliseen sairaskohtaukseen.


Riikka Pennanen
4.6.2014



Kirjallisuutta ja lähteitä

Heikki Hietamies: ”Me olimme tosissamme – nyt ihmiset nauravat meille”. Katso 5/1977.

Kotimaisia näyttämötaiteilijoita sanoin ja kuvin. Viipuri: Viipurin Kirjatyö Oy, 1930.

Glory Leppänen: Elämäni teatteria. Helsinki: Otava, 1971.

Helka Mäkinen: ”Leppänen, Glory (1901 - 1979)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/1183/. Linkki tarkistettu 4.6.2014.

Verkko: ”Glory Leppänen – Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen naisohjaaja”. SF Uutiset 1/1936.

”Glory Leppänen on kuollut”. Uusi-Suomi 27.10.1979.