Jumalan tuomio

Guds dom (ruotsinkielinen nimi)
Gott richtet! (saksankielinen nimi)
God's Doom (englanninkielinen käännösnimi)
Le Jugement de Dieu (ranskankielinen käännösnimi)
Das Urteil Gottes (saksankielinen käännösnimi)
QR-koodi

Tämän aineiston tarjoaa

  • Kansallinen audiovisuaalinen instituutti

Tunnistatko kuvauspaikkoja Porvoosta, mm. Ilolasta ja Suomenkylästä, tai Helsingin seudulta?

Jumalan tuomio

Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaama melodraama Jumalan tuomio (1939) pohjautuu Arvi Pohjanpään näytelmään. Laamanni Hornin (Yrjö Tuominen) oikeustiedettä opiskeleva poika Aarne (Tauno Palo) rakastuu isänsä kanslia-apulaiseen Helena Talpiaan (Ansa Ikonen), mutta vanhempiensa ennakkoluulojen vuoksi hän haluaa pitää luokkarajat ylittävän suhteensa salassa. Aarne joutuu istumaan tuomarina ensimmäisiä käräjiään ristiriitaisissa merkeissä, sillä hän joutuu Helenan tuomariksi.

Tallennettuna:
Genre
Ikäraja
7
Näyttelijät
Henkilö Ansa Ikonen , kanslia-apulainen Helena Talpia
Henkilö Tauno Palo , lakit. kand. Aarne Horn
Henkilö Aku Korhonen , käräjäkirjuri Gran
Henkilö Yrjö Tuominen , laamanni, kihlakunnantuomari Julius Horn
Henkilö Irja Elstelä , laamanska Ellen Horn
Henkilö Kyllikki Väre , ylioppilas Karin Berger
Henkilö Wilho Ilmari , pehtori Antti Peltoniemi
Henkilö Jalmari Rinne , nimismies Porras
Henkilö Ossi Elstelä , kirkkoherra Hannes Berger
Henkilö Hilja Jorma , kirkkoherran rouva Anna Berger
Kreditoimattomat näyttelijät
Henkilö Kaarlo Angerkoski , tohtori Kaukola
Henkilö Eero Kilpi , hovioikeuden presidentti
Henkilö Viljo Lampela , auskultantti
Henkilö Rauli Tuomi , auskultantti
Henkilö Aino Haverinen , Heta Peltoniemi
Henkilö Irja Kuusla , Mari, Hornien sisäkkö
Henkilö Arvo Kuusla , Sipo Ohramaa
Henkilö A. Hytönen , lautamies
Henkilö Lennart Vaikonpää , lautamies
Henkilö Olavi Saarinen , poliisi
Henkilö Ritva Kovanen , Helena Talpian vauva
Henkilö Sulo Autere , suutari
Henkilö Valter Tuomi , lautamies
Tekijät
Tuotantotiedot
Tuotanto
Tuotantokustannukset
1 320 000 mk (SF:n vuoden 1939 keskiarvokustannus)
Julkaistu
1939
Alkuperäisteos
Arvi Pohjanpää: Jumalan käskynhaltija. 3-näytöksinen näytelmä. Tampere: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1937. (näytelmä, kantaesitys: Suomen Kansallisteatteri 12.11.1937)
Esitystiedot
Levittäjä
Ensi-ilta
02.04.1939
Ensi-iltapaikat
Helsinki: Bio-Bio, Rex
Kotka: Bio-Bio
Kuopio: Puijo
Lahti: Ilves
Pori: Asto
Tampere: Kino, Petit
Turku: Bio-Bio
Viipuri: Kinolinna
Filmikopioiden määrä
10
Muut näytökset
  • 16.04.1939 Vaasa: Kino ensi-iltakierros
  • 30.04.1939 Jyväskylä: Suomi-Teatteri ensi-iltakierros
  • 07.05.1939 Oulu: Hovi ensi-iltakierros
Televisioesitykset
  • 03.06.1981 TV1 Katsojia: 1 599 000
  • 23.03.1983 TV1 Katsojia: 1 635 000
  • 30.09.1994 YLE TV2 Katsojia: 527 000
  • 12.11.1997 YLE TV1
  • 01.02.2006 YLE TV1
  • 17.01.2009 YLE TV2
  • 05.04.2012 YLE TV1
  • 23.12.2013 YLE TV1
  • 17.11.2015 YLE TV1
  • 05.01.2016 YLE TV1
  • 20.09.2017 YLE TV1
  • 13.12.2018 YLE TV1
  • 04.09.2020 YLE TV1
Kuvauspaikat
Ulkokuvat
Helsinki: rautatieaseman asemalaituri (Helena saapuu Helsinkiin), Hornintie (Aarnen ja Karinin tapaaminen), Engelinaukio 2 (Aarnen ja Helenan tapaaminen tuomiokunnan arkiston portilla)

Sipoo: Bastuholmen eli Saunasaari (Aarnen ja Helenan "onnellisten saari")

Porvoon mlk. (nyk. Porvoo): Bergstan kartano (laamanni Hornin koti- ja käräjätalo)

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan
Studiot
Helsinki: SF-studio

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan
Kuvausaika
Syksy - syystalvi 1938

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan

Sisältöseloste
Laamanni Horn muistelee, miten hän kapinatalvella 1918 sai nimettömän kirjeen, joka pelasti hänen henkensä. Laamanni on ottanut kanslia-apulaisekseen Helena Talpian, jonka veljen hän on aikoinaan tuominnut murhasta; sittemmin Pentti Talpia on ollut punakaartissa ja kadonnut kansalaissodan pyörteissä. Laamanni lähettää Helenan kursseille Helsinkiin, missä hänen lakiopintojaan päättelevä poikansa Aarne ryhtyy tytön opastajaksi. Helenan ja Aarnen suhde kehittyy pian läheiseksi, he viettävät aikaa kävely- ja purjehdusretkillä. Aarne laiminlyö morsiamenaan pidettyä Karin Bergeriä ja tunnustaa rakkautensa Helenalle. "Tämä onnen lahja on liian suuri, pelkään että se otetaan pois", Helena epäilee.

Aarne valmistuu, vannoo tuomarinvalan ja palaa kotikartanoon maalle perheen onnentoivotusten myötä. Päästyään kahden kesken Helenan kanssa Aarne ilmaisee hellät tunteensa, mutta vanhempiensa ennakkoluulojen vuoksi hän haluaa pitää suhteen salassa. Helena puolestaan varoittaa miestä leikkimästä tunteilla ja muistuttaa, että tämä ei ole vastannut hänen kirjeisiinsä. Helena paljastaa kirjoittavansa veljelleen, joka elää "kaukana vieraalla maalla", ja vakuuttaa hänen tulleen tuomituksi syyttömänä valheellisten todistajalausuntojen perusteella. Pelkkä ajatus väärästä tuomiosta järkyttää Aarnea, joka tuntee "sisäisen käskyn" ja lupaa tarttua asiaan. Myös viinaanmenevä käräjäkirjuri Gran vakuuttaa Aarnelle, että Pentti on "kunnon ihminen kuten Helenakin".

Keski-ikäinen pehtori Peltoniemi on esittänyt kosintansa Helenalle, joka vaivautuneena on lykännyt asiaa toiseen kertaan. Kun Karin saapuu vierailulle ja omii Aarnen itselleen, Helena nähdään yhä useammin Peltoniemen seurassa, mihin mustasukkainen ja Helenaa jatkuvasti nälvivä Karin kiinnittää myös Aarnen huomion. Pian Helena matkustaa pitkälle lomalle Peltoniemen äidin, Heta-muorin hoiviin. Palatessaan Helena saa kuulla, että Aarnen ja Karinin kihlajaiset ovat seuraavalla viikolla, ja masentuu edelleen, kun Aarne selittää suhteensa Helenaan vain nuoruuden huumaksi.

Salat alkavat purkautua kihlajaisjuhlassa, johon myös nimismies osallistuu. Puhutaan lapsenmurhasta, jonka uhri on löydetty kolme viikkoa aikaisemmin. Gran tuo tiedon, että jo Pentin epäilemä Sipo Ohramaa on juovuspäissään tunnustanut murhan, josta Pentti on tuomittu, ja myöntänyt että todistajat ostettiin. Karin löytää Helenan pöydältä keskeneräisen kirjeen, jossa Helena tunnustaa Pentille hukuttaneensa vastasyntyneen lapsensa. Tieto otetaan vastaan ristiriitaisin tuntein: laamanni kokee kotinsa mainetta loukatun, Aarne yrittää puolustaa Helenaa, joka myöntää syyllisyytensä ja ilmoittaa haluavansa vain kuolla. Helena kiittää Aarnea veljensä maineen puhdistamisesta, mutta ei miehen kysyessä tunnusta tätä lapsensa isäksi; Aarne saa tyytyä epäilemään Peltoniemeä. Käyttämänsä kirjepaperin perusteella Helena osoittautuu laamannin hengen pelastaneen kirjeen lähettäjäksi. Laamanni ilmaisee kiitollisuutensa, mutta kokee entistä ankaramman sisäisen ristiriidan nimismiehen vahvistaessa Helenan veljen oikeusmurhan ja tähdentäessä, että tuomio on saatava puretuksi.

Aarne joutuu Helenan tuomariksi istuessaan ensimmäisiä käräjiään. Helena myöntää nimismiehen esittämän syytekirjelmän oikeaksi ja sanoo toivoneensa lapsensa kuolemaa. Hänen kertomuksensa nähdään takautumana: poltot tunnettuaan hän on synnyttänyt lapsensa yksin eräässä ladossa; toivuttuaan hän on lähtenyt paluumatkalle kapeaa kävelysiltaa pitkin, mutta pyörtynyt, jolloin lapsi on pudonnut jokeen eikä vastaantuleva Heta-muori ole ehtinyt apuun. Helenaa puolustava Gran esittää tällä perusteella, että kyseessä ei ole rikos, vaan onnettomuus. Lisätodisteina hän tuo esiin Helenan odotusaikanaan valmistamat vauvanvaatteet. Kuulustelussa Helena ei ole kertonut asiaa totuudenmukaisesti, koska hän on tuntenut olevansa syyllinen Jumalan edessä toivottuaan lapsensa kuolemaa.

Peltoniemi kutsutaan kuultavaksi. Hän kiistää huhun kihlauksestaan Helenan kanssa ja kieltää ehdottomasti isyytensä, mutta sanoo tuntevansa ystävyyttä Helenaa kohtaan ja syyllisyyttä lapsen kuolemasta, koska ei pitänyt parempaa huolta Helenasta. Nyt Aarne ymmärtää olevansa lapsen isä: tauolla hän kutsuu Helenan luokseen ja kertoo aikomuksestaan tunnustaa muillekin sen "minkä Jumala tietää". "Älä tee sitä", Helena vetoaa ja vakuuttaa rakkauttaan: "Annat minulle ainaisen onnen, se kirkastaa minulle elämäni ja kuolemani." Aarne paljastaa asian isälleen, joka yhä pelkää skandaalin tahraa suvun kunniaan, ja sanoo haluavansa hyvittää tekonsa käytyään "käräjät oman itsensä kanssa". Tällä välin Helena karkaa häntä saattavalta Granilta ja hyppää sillalta jokeen: apu ei ehdi ajoissa, Peltoniemi kantaa Helenan ruumiin Aarnen eteen, joka tunnustaa rakkautensa ja anoo anteeksiantoa. "Kuka minä olen että tuomitsisin lähimmäisiäni?", Aarne kysyy. "Se on Jumalan tuomio eikä ihmisten", laamanni vastaa. Kuolleen Helenan hiukset hohtavat sädekehänä hänen levollisten kasvojensa ympärillä.

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan.
Aiheet
Lehdistöarviot
Kunnioitus arvokkaan aiheen edessä viritti arvostelujen yleissävyn. "Jo tätä näytelmää Kansallisteatterissa esitettäessä", pohjusti EoK (Ajan Suunta 4.4.1939), "arvostelijat kiinnittivät huomiota sen ylevään aatteelliseen pohjaan ja myönteiseen elämänkäsitykseen. Elokuvakäsikirjoitusta laatiessaan Toivo Särkkä on säilyttänyt nämä positiiviset puolet, mutta sen lisäksi myöskin käyttänyt hyväkseen niitä dramaattisia kohokohtia, joita näytelmässä on ja jotka filmissä voidaan saada paremmin esille kuin näyttämön paikallisesti sidotummissa puitteissa. Täten on käsittääkseni syntynyt erittäin kelvollinen elokuvaluomus, sillä se on jo aiheensa puolesta meille suomalaisille läheinen, siihen sisältyy runsain määrin dramaattista jännitystä, ja vihdoin ihmissielussa asuvan hyvän voitto pahasta herättää katsojassa kohottavaa ylevyyden tunnetta."

"Sen vakava eetillinen ajatus", kirjoitti S. S. (Salama Simonen, Uusi Suomi 3.4.1939) luonnehtiessaan SF:n "kuluvan vuoden" tuotantosuuntaa, "joka sisältää oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden käskyn sekä tinkimättömän taistelun totuuden puolesta, puhuu tällaisena elokuvien, näytelmien ja romaanien tulva-aikanakin katsojakunnalle kieltä, johon on pakko reagoida. [- -] Luultavasti ei ole ollut helppo tehtävä laatia käsikirjoitusta näytelmästä, jossa keskustellaan paljon ja jonka vuorosanoissa sen aate etupäässä ilmenee. Toivo Särkkä on säilyttänyt skenariossaan paljon keskustelua, mutta elokuvan sisältö tempaa siksi voimakkaasti mukaansa, ettei se ehdi ikävystyttää, mikä vaara muuten olisi varsin helposti tarjolla."

"Jumalan tuomio on nähdäksemme tämän näytäntökauden suomalaisista elokuvista vaikuttavimpia lajissaan", kiitti P. L-s (Ilta-Sanomat 3.4.1939), "vakavana elokuvadraamana tarkoituksensa mukaisesti tehoava, sävyltään ja hengeltään ehjä ja tekotavaltaan oikea." Arvioituaan käsikirjoituksen "huolella tehdyksi" kirjoittaja jatkoi: "Ohjauksessa on niinikään tavattu tarkalleen oikea tunnelma, harras ja vakava, eikä silti ole eksytty turhiin viivyttelyihin tai vauhtia hidastuttaviin tehosteluihin. Erikoisesti ansaitsee kiitosta se elokuvan lopussa esiinsaatu jännitys, jota ohjaajat, Särkkä ja Yrjö Norta, oivallisesti ovat osanneet kehittää etenkin oikeudenkäyntikohtauksessa."

Suomen Sosialidemokraatin (5.4.1939) nimetön kriitikko epäili joidenkin juonenkäänteiden uskottavuutta "nykyajan" kannalta. "Har verkligen konvention och sociala fördomar så stor betydelse i våra dagar som författaren vill göra gällande?", kysyi myös B-s (Greta Brotherus, Svenska Pressen 4.4.1939) ja arvosteli toteutusta: "Intrycket av teater har filmen inte kunnat eliminera. Känslorna är teaterkänslor, replikerna teaterrepliker, uttalade med ett patos som mera hör hemma på scenen än i filmen. De bjärta teatereffekter hade vunnit på att dämpas ner, i stället för att som här skett understrykas både av regissören och åtminstone en del av skådespelarna, som ju alla är skolade för teatern."

Näyttelijöistä keräsi Ansa Ikonen enimmät kiitokset, mutta myös Tauno Palo, Aku Korhonen ja Yrjö Tuominen saivat oman osansa. S. S. näki Ansa Ikosen suorituksen "uutena voittona" näyttelijättärelle, ja P. L-s tervehti sitä "onniteltavana saavutuksena": "Helena Talpia on kerta kaikkiaan Ansa Ikosen loistava voitto, paras elokuvasuoritus, mitä hänellä tähän asti on ollut ja parhaita kaikkien suomalaisten elokuvaluomusten joukossa. Hänen kasvojensa kaunis herkkyys jää mieleen, hänen entisestään syventynyt näyttelemisensä on koruttomuudessaan vaikuttavaa ja hänen olemuksensa kokonaisuudessaan kerrassaan sovelias kameran eteen."

"Elokuva ei kuitenkaan ole oikein kestänyt aikaa sen enempää kirjallisen pohjansa kuin toteutuksensa tasolla", arvioi Markku Tuuli (Katso 12/1983) vuoden 1983 tv-esityksen yhteydessä. "Tarinan moralistiset käänteet ovat rasittavia ja näyttelijäsuoritukset osien yksiviivaisuudesta johtuen kankeita." Antti Lindqvist (Kansan Uutiset 23.3.1983) löysi uuden myönteisen näkökulman: "Jumalan tuomiossa on mahtipontisesta moralismista huolimatta kiinnostavuutta yli selvästi aikansa eläneiden ratkaisumallien. Kansakuntaa koetellut syvä yhteiskunnallinen juopa on siinä selvästi valjastettu kansalliseen yhteishengen lietsomisen välineeksi olemme viisastuneet niistä ajoista -tyyliin. Rakkaus on tietenkin se liima, jonka on määrä antaa uskottavuutta 30-luvun lopun kalskeita taitavan peitellysti heijastelevalle tarinalle."

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan.
Taustaa
Jumalan tuomio (1939) pohjautui Arvi Pohjanpään näytelmään Jumalan käskynhaltija (1937), joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Aleksis Kiven syntymän 100-vuotismuiston juhlistamiseksi julistamassa näytelmäkilpailussa sai toisen palkinnon - ensimmäisen voitti Mika Waltarin Akhnaton, auringosta syntynyt. Pohjanpää oli kirjailija ja sotaylituomari, jonka tyttärestä Elinasta tuli myöhemmin näyttelijätär. Runoilija ja teologi Lauri Pohjanpää oli Arvi Pohjanpään veli.

Pohjanpään näytelmässä on kolme näytöstä, ja se tapahtuu "keski-Suomessa joku vuosi vapaussodan jälkeen. Ensimmäisen ja toisen näytöksen tapahtumain välillä kulunut noin kymmenen kuukautta, toisen ja kolmannen välillä vajaa kuukausi." Ensimmäinen ja toinen näytös on sijoitettu laamanni Hornin talon saliin, kolmas kihlakunnanoikeuden istuntosaliin laamannin alipytingissä. Toivo Särkän elokuvakäsikirjoitus laventaa kerronta-aikaa talvesta 1918 aina 1930-luvulle saakka ja tapahtumia mm. Helsinkiin sekä laamannin virkatalon ympäristöön ja lähiseuduille. Käsikirjoitusta on kuvaus- ja leikkausvaiheessa monin paikoin tiivistetty. Näytelmän henkilöistä on jätetty pois Helenan veli Pentti, mutta lisätty toisaalta mm. hovioikeuden presidentti ja pehtorin äiti Heta Peltomaa sekä Sipo Ohramaa. Tauno Palolle merkityt kaksi laulua on ohjaaja myöhemmin pyyhkinyt yli käsikirjoituksesta.

Jumalan tuomio oli yhdestoista ja samalla viimeinen Toivo Särkän ja Yrjö Nortan yhteisesti ohjaama elokuva. Kesästä 1939 alkaen kumpikin työskenteli oman ryhmän johdossa.

Elokuvan yleisömenestys oli tuntuvasti parempi vuoden 1939 keskitasoa. Maksaneita katsojia kertyi vuoden 1945 loppuun mennessä 587 401 henkeä. Talvella 1939-40 Jumalan tuomio esitettiin myös Yhdysvaltain suomalaisalueilla.

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan.
Musiikki
1. Alkumusiikki
Säv. Martti Similä
Helsingin Teatteriorkesteri (off), 2' 05".


2. Onnellisten saari
Säv. Martti Similä
Helsingin Teatteriorkesteri (off), 4' 30".


3. Gaudeamus igitur
Säv. trad. saksalainen, san. trad.
Es. Aku Korhonen, laulu (100 %), kahteen kertaan, yht. 0' 20".


4. Loppumusiikki
Säv. Martti Similä
Naiskuoro ja Helsingin Teatteriorkesteri (off), 2' 55".

Huomautuksia:
Ansa Ikonen hyräilee (100 %), 0' 05", ja Aku Korhonen rallattelee (100 %), 0' 15".

- Suomen kansallisfilmografia 2:n (1995) mukaan
Tarkastustiedot
Tarkastuselin
VET
Ilmoitus
tarkastus
Tarkastusnumero
1157
Tarkastuspäivä
30.03.1939
Formaatti
35 mm
Pituus/leikattu
2700 m
Veroluokka
VV
Ikäraja
K16
Osia
5
Tarkastuselin
VET
Ilmoitus
tarkastus
Tarkastusnumero
1157
Tarkastuspäivä
09.05.1946
Formaatti
35 mm
Veroluokka
25 %
Tarkastuselin
VET
Ilmoitus
tarkastus
Tarkastusnumero
1157
Tarkastuspäivä
01.02.1950
Formaatti
35 mm
Veroluokka
15 %
Ilmoitus
luokittelu
Tarkastuspäivä
30.11.2012
Kesto/leikattu
01:32:04
Ikäraja
7
Tekniset tiedot
Väri
mv
Ääni
ääni, YN-menetelmä
Kuvasuhde
1,37:1
Kesto
99 min