Haku

Suomalainen elokuvatuotanto

Varhaiset suomalaiset uranuurtajat

Kari Uusitalo

Elokuvakulttuurin vakiinnuttamisesta Suomeen vastasi kolme yhtiötä. K.E. Ståhlberg aloitti elokuvaesitykset 1897 ja perusti ensimmäisen kiinteän elokuvateatterin Mikonkadulle. Erik Estlanderin Finlandia Film tuotti kuutisenkymmentä lyhytelokuvaa vuosina 1912-1916. Eniten näytelmäelokuvia tuotti Pohjanheimojen perheen Lyyra Filmi. Yhtiön kuvaamaa Sylviä lukuunottamatta kaikki elokuvat vuoteen 1920 saakka ovat tuhoutuneet.

Elokuvat, "elävät valokuvat", saapuivat Suomeen ensimmäisen kerran kesäkuun lopussa 1896, kiertävän ranskalaisen seurueen, Cinématographe Lumiéren, matka-arkuissa. Ensi näytännöstä oli silloin kulunut tasan puoli vuotta. Seurue viipyi maassamme vain kymmenen päivää, ja jatkoi sitten matkaansa kohti tsaarin kesäresidenssiä Tsarskoje Selossa.

Seuraava elokuvayrittäjä olikin sitten jo kotimainen, insinööri K. E. Ståhlberg (1861-1919). Toisella häämatkallaan Pariisiin hän syksyllä 1896 tutustui uuteen keksintöön ja osti Charles Pathélta projektorin sekä kymmenen lyhyttä elokuvaa Suomea koskevine esitysoikeuksineen. Ensimmäiset esityksensä Ståhlberg järjesti Ylioppilastalon musiikkisalissa Helsingissä 21.1.1897. Runsaat kuusi vuotta myöhemmin, huhtikuun 3. päivänä 1904 insinööri Ståhlberg avasi niin ikään Helsingissä kiinteän elokuvateatterin, Mikonkatu s:ssä sijainneen Maailman Ympäri – Världen Rundt.

K.E. Ståhlberg oli ammatiltaan valokuvaaja. Hän omisti Helsingissä sijaitsevan, vuonna 1889 perustetun Atelier Apollon, jota mainostettiin alallaan Suomen suurimmaksi. Atelier Apollon puitteissa Ståhlberg käynnisti vappuna 1906 myös säännöllisen uutisluontoisten aiheiden filmaamisen, saadakseen teatteriinsa kotimaistakin ohjelmistoa. Näiden lyhytelokuvien kuvaamisesta vastasi ateljeerin päälliköksi keväällä 1905 kiinnitetty ruotsinmaalainen valokuvaaja Frans Engström (1873-1940), apunaan suomenruotsalaiset Hjalmar Hård (1881-1948) ja Oscar Lindelöf (1887-1954). Kuvaustoiminta jatkui vaihtelevalla aktiviteetilla syksyyn 1913 saakka.

Atelier Apollon ja K.E. Ståhlbergin ansiotilille voidaan merkitä myös ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva, kevättalvella 1907 kuvattu Salaviinanpolttajat. Elokuva perustui yhtiön julistaman käsikirjoituskilpailun voittaja-aiheeseen, jonka ehdottajan henkilöllisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Elokuvan ohjasi insinööri Ståhlbergin perhetuttava, ruotsalainen kreivi Louis Sparre (1863-1964), joka paremminkin tunnetaan taidemaalarina ja suomalaisen muotoilun uranuurtajana. Elokuvan toisena ohjaajana oli Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Teuvo Puro (1884-1956), myöhemmin vuonna 1919 yksi Suomi-Filmi Oy:n viidestä perustajajäsenestä. Suomi-Filmin perustajajäseniin kuului niin ikään Salaviinanpolttajien järjestäjä ja lavastaja Carl (Karl) Fager (1883-1962), pitkän päivätyön sekä Kansallisteatterissa että elokuvalavastajana tekevä taiteilija. Myös elokuvan esiintyjät värvättiin Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta.

Vuonna 1910 Ståhlberg avasi Eteläesplanadi 10:ssä Helsingissä "pohjoismaiden hienoimman", Apollo-nimisen elokuvateatterin, joka syksystä 1911 alkaen toimi lähinnä operettinäyttämönä. Teatterissa maaliskuussa 1912 esitettyä oopperaparodiaa Faust tai Hiisi Helsingissä varten yhtiö kuvasi noin 15 minuutin mittaisen inserttielokuvan Margaretaa ajetaan takaa. Ohjauksesta vastasi Ståhlberg itse ja kuvauksesta Hjalmar Hårdh. Näyttämökappaleen ja elokuvan yhdistäminen tällä tavoin oli jälleen osoitus insinööri Ståhlbergin ennakkoluulottumuudesta.

Elokuva-alalta syrjään K.E. Ståhlberg vetäytyi maailmansodan vuonna 1917, keskittyen sen jälkeen valokuvausliikkeensä sekä Helsingissä omistamiensa kiinteistöjen hoitoon. Suomen elokuvan varhaishistoriassa hänelle kuuluu kunniapaikka ensimmäisenä suurten mittojen yrittäjänä.

Erik Estlander ja Finlandia Film

Myös toinen varhainen suomalainen elokuvatuottaja Erik Estlander (1871-1945) oli koulutukseltaan insinööri. Toimittuaan valmistumisensa jälkeen jonkin aikaa teollisuusyrittäjänä Estlanderin mielenkiinto kohdistui elokuvaan. Hän perusti vuonna 1912 Helsinkiin Finlandia Film -nimisen elokuvavalmistamon, joka vuosina 1912-16 tuotti kaikkiaan kuutisenkymmentä lyhytelokuvaa.

Näytelmäelokuvia Finlandia Film tuotti varsinaisesti kaksi, kummatkin vuonna 1916. Katoavia timantteja eli Herrasmies-varas Morel vastustajanaan etsivä Frank oli ajan kansainvälisiä muotivirtauksia jäljittelevä salapoliisiseikkailu. Elokuvan käsikirjoituksen laati Suomessa pitkään työskennellyt ruotsalainen näyttelijä Bror Berger, joka esitti myös tarinan salapoliisia ja vastasi mahdollisesti ohjauksestakin. Etsivä Frankin vastustajana, herrasmiesroisto Jim Morellina nähtiin toinen Helsingin Ruotsalaisen Teatterin näyttelijä Harald Sandberg. Elokuva Tuhlaajapoika perustui puolestaan ranskalaisen Michel Carré nuoremman elenäytelmään L'Enfant prodique, joka oli kuulunut Svenska Teaternin ohjelmistoon näytäntökaudella 1895-96 ja uudelleen vuonna 1911. Tämän elokuvan ohjaaja oli ruotsinmaalainen Sven Bergvall, hänkin Ruotsalaisen Teatterin tuonaikaisia näyttelijöitä. Kuvaajana kummassakin elokuvassa oli Karl Johansson (1879-1935).

Finlandia Filmin nimiin on aikakirjoissa merkitty kolmaskin näytelmäelokuva, venäläisin emigranttivoimin Kannaksen Uudellakirkolla kesällä 1919 kuvattu tendenssinomainen Bolshevismin ikeen alla, jonka ohjaajaksi on mainittu mies nimeltä G. Krol. Elokuvan rahoitti entinen pietarilainen pankkiiri B.I. Hessen, ja Finlandia Filmin osuus lienee rajoittunut lähinnä kuvaustekniikan vuokraamiseen. Suomessa tämä elokuva tiedetään esitetyn ainakin Helsingissä ja Viipurissa.

Erik Estlanderin ilmeisenä tarkoituksena oli käynnistää laajamittaisempikin näytelmäelokuvien tuotanto. Tätä silmälläpitäen hän syksyllä 1915 rakennutti Brändön huvilakaupunkiin, nykyisin Helsinkiin kuuluvaan Kulosaareen, maan ensimmäisen elokuvastudion. Ulkomailta saatujen esikuvien mukaisesti studion seinät olivat kokonaan lasia, tarkoituksena kun oli käyttää pääasiallisena valonlähteenä aurinkoa. Studiossa oli ennätetty saada valmiiksi vasta kaksi elokuvaa, kun venäläiset vallanpitäjät ensimmäisen maailmansodan aiheuttamien poikkeusolojen vuoksi ja vakoilua peläten katsoivat parhaaksi kieltää kaiken elokuvaus- ja valokuvaustoiminnan Suomessa. Studio jäi kylmilleen ja purettiin vuonna 1920, jolloin sen kivijalalle rakennettiin asuintalo Estlanderin perheelle. Elokuvateatterialalla Erik Estlander jatkoi vuoteen 1923 ja palasi sen jälkeen uudelleen teollisuusyrittäjäksi Viialan viilatehtaan omistajana.

Pohjanheimojen Lyyra Filmi

Sekä K.E. Ståhlberg että Erik Estlander kuuluivat kumpikin tunnettuun suomalaiseen sivistyssukuun – Ståhlbergin serkusta, lakit. tohtori K.J. Ståhlbergistä tuli vuonna 1919 Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti. Erik Estlanderin isä Carl Gustaf oli Helsingin yliopiston estetiikan ja kirjallisuuden professori, veli Bernhard Rudolf Kulosaaren ruotsalaisen yhteiskoulun rehtori, sisar Hedvig Maria vuoden 1886 promootion yleinen seppeleensitojatar.

Samaa ei voida sanoa varhaisvuosien kolmannesta merkittävästä näytelmäelokuvien tuottajastamme, liikemies Hjalmar V. Pohjanheimosta (1867-1936). Jyväskylässä syntynyt Pohjanheimo oli alkuperäiseltä sukunimeltään Sikanen ja muutti nimensä ensin vuonna 1888 Saariseksi ja sen jälkeen vuonna 1907 Pohjanheimoksi. Alkujaan hän oli puutavaramies, sahatyöntekijä joka toimi sahamestarina useilla paikkakunnilla eri puolilla maata. Olemukseltaan hän oli lähinnä äkkirikastunutta tyyppiä, jonka kerrotaan olleen alkuinnoituksena Helsingin Sanomien Tiituksen Herra Kenos -pakinoille – tieto, jonka Pohjanheimon pojanpojat kuitenkin ovat kiistäneet.

Osaavana sekä säästeliäänä sahamestarina Hjalmar V. Pohjanheimo oli kartuttanut itselleen melkoisen varallisuuden, kun hän vuonna 1910 vaihtoi täydellisesti toimialaa ja siirtyi sahatavarasta elokuvan pariin, aluksi eri kaupungeissa sijaitsevan Lyyra-nimisen elokuvateatteriketjun omistajana ja sitten myös elokuvien maahantuojana ja edelleenvuokraajana. Kyseessä oli perheyritys, jossa muina aktiivisina jäseninä olivat Pohjanheimon puoliso Elina (o. s. Lindfors) sekä heidän neljä poikaansa Adolf (1888-1958), Hilarius (1892-1932), Asser (1893-1937) ja Birger (1895-1936). Pojat olivat taiteellisesti osaavia ja monipuolisia pikkulahjakkuuksia, jotka saattoivat hyödyntää kykyjään vuonna 1913 aloitetussa Lyyra Filmin elokuvatuotannossa.

Kiinnostus omaan näytelmäelokuvatuotantoon näyttää Hjalmar V. Pohjanheimossa heränneen jo ennen kuin hän talvella 1913 esitti teattereissaan kolmikon Frans Engström – Teuvo Puro – Teppo Raikas tuottaman ja valmistaman runsaan 40 minuutin mittaisen elokuvan Sylvi. Minna Canthin näytelmään perustunut elokuva oli kuvattu kesällä 191 1, ja sen nimiosassa nähtiin Aili Rosvall. Esitysoikeudet elokuvaan Pohjanheimo hankki varsin edullisella kertakorvaushinnalla.

Lyyra Filmin omaa näytelmäelokuvatuotantoa varten Hjalmar V. Pohjanheimo tilasi ranskalaiselta Pathé Frères -toiminimeltä elokuvauskameran, joka saapui maahan alkuvuodesta 1913. Koemielessä veljekset kuvasivat uudella kameralla pari kolme lyhytelokuvaa Helsingissä, Tampereella ja Viipurissa, ennen kuin näytelmäelokuvien kuvaustoiminta käynnistyi kesällä 1913. Toiminimen näytelmäelokuvat jakautuivat kahteen toisistaan selvästi poikkeavaan linjaan: taiteellisesti kunnianhimoisesta puolesta vastasi ohjaajana teatterimies Kaarle Halme (1864-1946), viihteestä taas Pohjanheimojen vankka veljessarja.

Kaarle Halme ohjasi kaikkiaan neljä draamateosta, joiden pituudet vaihtelivat 33 minuutista 50 minuuttiin. Verettömät (1913) perustui Halmeen omaan alkuperäiskäsikirjoitukseen, Nuori luotsi (1913) Yrjö Veijolan näytelmään, Vieraalla maaperällä (1914) Veijolan alkuperäiskäsikirjoitukseen ja Kesä (1915) Eino Leinon vapaasti oman runonsa Vanteenheittäjät pohjalta laatimaan tekstiin. Kantavia näyttelijävoimia näissä elokuvissa olivat mm. Oscar Krabbe, Hilma Rantanen, Jalo ja Sigrid Precht, Mandi Terho, Jalo Lesche, Konrad Tallroth, Theodor Weissman ja Mia Backman – heistä Konrad Tallroth teki hieman myöhemmin lyhyen mutta näyttävän ohjaajanuran Ruotsissa. Juonenkulkua ja käsittelytapaa on syytä luonnehtia lähinnä pekoraaliksi kaikkien neljän elokuvan osalta.

Pohjanheimon veljeksistä ainakin Asser, Birger ja Hilarius osallistuivat Kaarle Halmeen ohjaamiin elokuviin kuvaajina ja leikkaajina. Vuonna 1913 käynnistyi myös poikien omaehtoinen tuotanto, jolle leimansa antoivat lyhyet, 7-14 minuutin mittaiset pilakuvat; vuosina 1913-14 kaikkiaan kahdeksan kappaletta. Sen lisäksi hekin tekivät yhden, Asser Pohjanheimon käsikirjoitukseen perustuvan ja lähes tunnin mittaisen "salapoliisidraaman" Salainen perintömääräys, johon lisämausteeksi oli ympätty Hilma Liimanin esittämä tanssiuutuus, tango. Osa elokuvista kuvattiin Viipurissa, osa Helsingissä.

Lyyra Filmin tuotantoa oli myös huhtikuussa 1915 nähty 48 minuutin mittainen Rikosten runtelema, "murhenäytelmä suurlakon ajoilta". Elokuvan ohjaajaa ei tiedetä, ainoastaan käsikirjoittajan nimi O. Harjunen ja pääosien esittäjät Eino Salmela ja Helinä Svensson(-Timari). Tämän ilmeisen heikosti menestyneen elokuvan jälkeen Lyyra Filmin tuotanto keskeytyi yli viiden vuoden ajaksi, kunnes näytäntökaudella 1920-21 koki lyhytaikaiseksi jääneen jälkikukoistuksen. Nyt ohjaajana oli lähinnä Hjalmar V. Pohjanheimo itse, ja kuvaukset tapahtuivat Kyyhkylän kartanon mailla sekä Mikkelissä ja muualla lähiympäristössä. Kilu-Kallen ja Mouku-Franssin kosioretki (1920) ja Kun Solttu-Juusosta tuli herra (1920) perustuivat Väinö Lehmuksen käsikirjoituksiin, Sunnuntaimetsästäjät (1921) Martti Nisosen tekstiin. Rooleissa nähtiin Väinö Lehmus, Onni Veijonen sekä Saima ja Hildur Lehmus kaikissa kolmessa, ja Matti Jurva sekä Birger Pohjanheimo kahdessa. Kaikki kolme elokuvaa olivat farsseja.

Hjalmar V. Pohjanheimon maallisesta onnesta ei tullut pysyvää – hänen rikkautensa haihtui samaa tahtia kuin se oli kertynytkin. Kesäkuussa 1921 Pohjanheimo myi Kyyhkylän ja hankki sen tilalle seuraavana vuonna Numlahden kartanon Helsingin lähistöltä Nurmijärven kunnasta. Elokuvia ei kesän 1921 jälkeen enää tehty, ja vuonna 1922 osti Erik Estlander Lyyra Filmin vielä jäljellä olevan omaisuuden. Lyyra Filmin tekemät elokuvat eivät kauppaan kuitenkaan sisältyneet – ne jäivät perheen haltuun ja tuhoutuivat vähitellen mm. Adolfin ja Hilariuksen lasten tulitikkuleikeissä. Aikoinaan Pathélta ostetun elokuvauskamerankin jalopuinen kotelo aukeni liitoksistaan Numlahden kartanon kylpyhuoneessa, minne se oli "toistaiseksi" sijoitettu; osia irtoili myös itse kamerasta. Alkaneen talouspulan seurauksena jouduttiin Numlahden kartanosta luopumaan vuonna 1930, ja viimeiset elinvuotensa Hjalmar V. Pohjanheimo vietti halkokauppiaana Tapanilassa. Viisi perheenjäsentä menehtyi kuuden vuoden sisällä 1931-37; pisimpään eli veljeksistä vanhin, Adolf, jonka maallinen vaellus päättyi vuonna 1958 vuokra-autoilijana Vaasassa. Isä itse kuoli vuonna 1936 kaiken omaisuuden menettäneenä ja jouduttiin hautaamaan kunnan kustannuksella.

Kaikesta kotikutoisuudestaan huolimatta Pohjanheimojen Lyyra Filmi oli joka tapauksessa 1910-luvun johtava näytelmäelokuvavalmistamomme, jonka tuotanto – 14 elokuvaa – oli suurempi kuin kaikkien muiden noiden vuosien valmistamojen yhteensä. Vastaavan johtoaseman otti 1920-luvulla nimiinsä uusi tuotantoyhtiö Suomi-Filmi Oy. Eräs merkittävä seikka on myös syytä kirjata ja pitää mielessä: Hjalmar V. Pohjanheimon ansiota on, että elokuva-alalle astui syksyllä 1920 uusi tulokas, Väinö Mäkelä, aina kolmanteen polveen ja nykypäivään saakka jatkuneen elokuvadynastian kantaisä, jolle Pohjanheimo myi huikentelevaisen Hilariuksen hoidossa huonosti menestyneen Lyyra Filmin porilaisen Fennia-teatterin. Jonkinasteisesta nepotismista oli tuolloin kysymys – Väinö Mäkelän vaimon täti (isän sisar) Elina, o. s. Lindfors, oli näet naimisissa Hjalmar V. Pohjanheimon kanssa. Lieventävänä asianhaarana on kuitenkin todettava, että latojanammatin opiskellut Väinö Mäkelä suostui kauppaan vasta pitkän ylipuhumisen jälkeen, joskin nopeasti saattoi sen jälkeen todeta joutuneensa juuri hänelle sopivalle alalle.

Koko varhainen näytelmäelokuvatuotantomme vuoteen 1920 saakka on Sylviä lukuunottamatta päässyt vuosien saatossa jo kauan sitten täydellisesti tuhoutumaan – jäljellä on vain ensi-iltailmoituksia sanomalehdissä, joitakin käsiohjelmia, juoniselostuksia elokuvatarkastamon arkistossa ja parhaassa tapauksessa muutama valokuva ja jälkeenpäin painettu aikalaismuistelma. Noiden vuosien dokumenttielokuvatuotanto on tallella hieman paremmin, mutta sekin tunnetaan valtaosaltaan vain sanomalehti-ilmoituksista ja elokuvatarkastamon asiakirjoista koottuina nimikkeinä ja lyhyinä sisältöselostuksina. Näin nämä vuodet edustavat tutkijalle kotimaisen elokuvan sirpaleista varhaishistoriaa, johon on mahdollista päästä käsiksi vain toisen käden lähteiden kautta.

Pohjanheimoja koskevat tiedot on ystävällisesti tarkistanut ja niitä täydentänyt Matti Piuhola. Essee on julkaistu alunperin vuonna 1996 ilmestyneessä Suomen kansallisfilmografian osassa 1.